Jonkinlainen päivitysmatalapaine vaivaa minua. Kerrottavaa olisi, mutta en saa muodostetuksi lausetta mistään ajatuksesta. Päässä vain suhisee ja näppäimistö suoltaa tylsiä itsestäänselvyyksiä (ja vähemmän tylsiä typoja ja ajatusvirheitä sekä omituisia lauserakenteita). Kaipa se on ainakin osittain laitettava tämän väsymyksen piikkiin.

Perjantaiaamuna kävin taas kerran lääkärissä ja niinhän siinä kävi, että sain lähetteen erikoissairaanhoidon hoideltavaksi. Erikoislääkäri vielä tutkii ja sitten tällää minut leikkausjonoon. Leikkaus on sitten joskus ja se vähän pelottaa minua. Ei muuten, mutta kun mua ei ole koskaan aikaisemmin nukutettu. Mitä jos on ihan kamalan hirveän sairaan huono olo? Pahoinvointi on vielä kamalampaa kuin kipu eikä mulla taida kipukynnyskään ihan hirmuisen korkealla olla. Sunnuntainen kipukohtaus (jonka syytä en keksinyt eli näköjään niitä voi tulla nyt koska tahansa) toisaalta todisti sen, että hoidettava tämä on. Täytyisi jutella esimiehen kanssa.

Mutta oijee. Mä olen oikeasti tosi onnellinen, vaikka olenkin välillä nykyään taas lipsahtanut valitusvaihteelle. Isot asiat elämässä ovat paremmin kuin hyvin eikä mulla oikeasti ole valittamista enkä muuttaisi mitään. Veli kävi perjantaina tyttöystävänsä kanssa kylässä meillä. Kutsui itse itsensä käymään ja yllätyin (+ tietenkin ilahduin) siitä kovasti. On niin vaikea välillä muistaa, että pieni veli on jo niin iso poika, että saa ajaa autoa tai ostaa kaupasta kaljaa. Ja että sillä on tyttöystäväkin! Ja varsinkin, että se jaksaa kiinnostua itseään kymmenen vuotta vanhemmasta siskosta niin paljon, että ajelee kaukaa kotikaupungistaan tänne asti käymään ja moikkaamaan. Noin kolmekymppiset ihmiset varmasti tuntuvat noista alle kaksikymppisistä aivan ikälopuilta... Mutta olipa kyllä ihana nähdä veljeä! Nähtiin tietysti muuttopäivänä, kun iskä ja veli olivat auttelemassa, mutta ei siinä juurikaan ehtinyt jutella mistään. Nyt sitten kahviteltiin ajan kanssa ja sovittiin, että veli ja sen tyttis tulevat joskus ihan yökylään, niin että voidaan vaikkapa käydä tutustumassa paikallisiin anniskeluravintoloihin. En vaan kylläkään tiedä, minne 18-vuotiaana täällä pääsee. Kaipa jonnekin kuitenkin.

Lauantaina oli ohjelmassa ystävän tupaantuliaiset pääkaupungissa. Köröttelimme Tärkeän kanssa jo iltapäivällä mestoille ja kävimme ahtamassa vatsamme täyteen herkkuruokaa ravintolassa sekä hortoilemassa vailla sen kummempaa päämäärää kaupoissa. Kuuden maissa suunnistimme (mielestäni erittäin onnistuneesti) ystävälään ihastelemaan uutta hienoa asuntoa, mättämään vähän lisää herkkuja kitusiin ja minä maistelin booliakin. Puolen yön tietämissä koitti kotimatka. Olisimme voineet yöpyäkin, mutta minusta tuntui mukavammalta ajatus omasta sängystä ja rauhallisesta aamusta omassa kodissa. Onneksi tulimme kotiin, sillä sunnuntaina sain taas tosiaan nautiskella kipukohtauksesta. Imaisin kurkkuuni kaksi lääkettä ja melkein samoin tein väsähdin kokonaan. Olinkin sitten niin väsynyt, että alkuillasta sohvalla pötkötellessäni, tuli uni silmään väkisin. Tärkeä siivosi ahkerasti, kävi kaupassa ja valmisteli illan reality-kokoontumisajot muutenkin sillä aikaa kun minä vain retkotin puolitajuissani sohvan uumenissa. Illaksi sitten vieraisille pamahti Tärkeän veli vaimokkeineen ja nelistään töllötimme BeeBeen sunnuntailähetyksen. Oikein kiva ilta, tai tarkemmin sanoen koko viikonloppu. Latasi taas mielenterveysakkuja niin, että hetken aikaa selviän. Pitäisi muistaa, että on tärkeää tehdä kivaa ja nähdä ystäviä, mutta toisinaan täytyisi rauhoittua ja ihan vain nukkua, jotta jaksaa. Viime viikonloppuun onneksi sisältyi kumpaakin lajia latailua.

Elämä täällä uudessa kodissa, uudessa työssä ja kaiken muun uuden keskellä on vähän väsyttävää, mutta niin onnellista, että tuntuu välillä melkein siltä, että pakahdun. Lauantain jälkeisenä yönä Helsingistä kotiin päin ajellessamme mietin, miten tosiaankin kaikki on nyt hyvin. Muita autoja ei juuri näkynyt ja tie oli valaisematon: melkein kuin olisimme olleet ihan kahdestaan koko maailmassa. Enkä olisi halunnutkaan olla siinä kenenkään muun kanssa. On ihmeellistä, miten pienestä onni ja onnettomuus, ilo ja suru, tyytyväisyys ja tyytymättömyys voivat joskus olla kiinni. Tikahtumiseen ei aina tarvita muuta kuin oikeaan aikaan puhelimeen piipahtava tekstiviesti "Tahdon vain kertoa sinulle, että rakastan sinua kovin paljon <3".