Täällä sitä taas notkutaan. Heräsin juuri äsken ja tarkoituksenani on kohta lähteä toikkaroimaan kohti kenkäkauppoja. Yksin. Ei pelota, vielä ainakaan. Tiedän suunnilleen, minne olen menossa ja luotan siihen, että vaikka en jossain vaiheessa tietäisikään, tarpeeksi kauan hortoiltuani löydän jonkun maamerkin, jonka avulla osaan suunnistaa jälleen... johonkin.

Tiistainakin seikkailin. Lähdin erään takavuosien läeisen ystävän kanssa kaupungille. Oltiin joskus yläasteikäisinä aivan erottamattomat ja tuntui kuin juttu olisi jatkunut ihan suoraan siitä, mihin aikoinaan jäimme. Ei mitään vaivautuneisuutta. Ja ihan samanlainen menijä se on edelleen kuin silloinkin oli. Viiletimme pitkin kaupunkia ja pälyilimme noin tuhannen kenkäkaupan valikoimat, mutta mulle ei vain löytynyt mistään mitään. Olen täysin epämuodikas, kun mun mielestä kivoja kenkiä ei (enää) näköjään ole olemassakaan. Kyllä kannatti jättää ostamatta silloin muutama kuukausi sitten, kun niitä vielä oli. Voin jälleen siis onnitella itseäni hyvästä päätöksestä: onnea, hienosti tehty! No, rahat siinä säästyivät ainakin, kun nyt en sitten voi ostaa minkäänlaisia kenkiä. Kuinka vaikeaa voi oikeasti olla löytää pyöreäkärkiset mustat sievät kesäkengät, jotka sopivat hameen ja housujen kanssa? Näköjään mission impossible. No mutta, ystävä oli siis oma vilkas itsensä ja kipitti ostoskeskusten ihmisvilinässä niin hirvittävää vauhtia, että jouduin lopulta ottamaan häntä kädestä kiinni, jotta pysyin perässä. Oli kyllä ihana nähdä pitkästä aikaa. Edellisestä tapaamisesta taitaa olla viitisen vuotta jo.

Ei löytynyt monoja siis tiistaina. Puksuttelin kaupungilta ihan itse uhkarohkeasti rakkaan neiti minkkisen hoivattavaksi ja sinne ehdittyäni olin niin väsynyt ja flegmaattinen, että en pystynyt muuhun kuin makaamaan sohvan nurkassa ja mölähtelemään yksitavuisia lauseita. Sori, minkkis, ens kerralla parempi meininki (erityisesti, jos takana ei ole päivää adhd-ihmisen käsipuolessa roikkumista). Illalla ylitin itseni ja onnistuin aivan omin avuin navigoimaan yhden ystävän luota toisen luo, vaikka välissä piti vaihtaa kulkupeliä. Olin kohtuullisen polleana tästä saavutuksestani, vaikka sillä nyt ei vielä ihan varsinaisesti ennätystenkirjaan päästäkään. Mun ennätystenkirjaan kylläkin ja sehän riittää. Ainakin aluksi.

Eilen en tehnyt oikeastaan mitään. Olin vähän kipeänä, vatsaa on koskenut jo monta päivää ja eilen oli aika heikko olo. Notkuin ystävän kämpillä ensin koko päivän ja illalla kävimme syömässä. Ruokaa oli niin saatanallinen määrä, että olen vieläkin aivan tukkeessa siitä. Mutta voi jestas, että se oli hyvää! Illan sitten kipuilin taas, mikähän tätä vatsaa oikein vaivaa (No okei, eilen sitä vaivasi ainakin se, että sinne yritettiin ahtaa noin nelinkertainen määrä täytettä siihen nähden, mitä se kykeni sujuvasti ottamaan vastaan.)? Nihkeilin mesessä Tärkeälle ja sain hänet ilmeisesti kuvittelemaan, että olen jostain pahastunut, vaikken ollutkaan. Olin vain väsynyt ja kipeä. Keskustelun jälkeen puhelin piippasi niin söpöä viestiä, että muutama kyynelkin kirposi silmäkulmasta, kun luin sitä. On se vaan ihana :)

Kohta pitäisi taas lähteä kaupoille notkumaan. Ne kengät on vaan löydettävä, niin päätin. Ilman kenkiä ei ole takaisin tulemista. Siksikin, että törkkäsin juuri pyykinpesukoneen pyörimään ja siellä keikkuvat ne ainoat ulkokäyttöön soveltuvat housut, jotka sopivat yhteen mukanani olevien kenkien kanssa. Joudun siis lähtemään kenkäostoksille epäsopivassa yhdistelmässä. Josko siitä tulisi riittävästi motivaatiota. Syytä olis! Pitäkää peukkuja, että edes jotain löytyy!

Mutta voih, mä olen kyllä ihan kamalan rakastunut, iiiih! <3

Ainiin, kiitos ihan älyttömästi kaikille kommentoineille! En nyt ennätä kiitellä ja kommentoida jokaiselle erikseen, mutta kaikki viestinne ovat tulleet luetuiksi ja niistä on oltu hyvin kiitollisia.