Olipas siinä taas viikonloppu. On melkein sanaton olo, mutta vain melkein (valitan).

Jännitys alkoi jo torstaina, kun vielä olin matkalla Tärkeän luokse. Huomasin nimittäin yllättäen olevani keskellä youtube-hetkeä. Tai siis ei sitä kukaan kuvannut, mutta olisi kyllä ollut ihan kuvattavaksi sopivaa materiaalia.

Noin pari kilometriä ennen kuin minun oli tarkoitus jäädä kyydistä, tuli vastaan tietyömaa, jonka kohdalla kuljettaja rouhaisi auton etukulman ilkeästi katukivetykseen. Tästä suivaantuneena hän päätti veivata ikkunan auki, tuikata päänsä ulos ja huudella tietyömaalla liikennettä ohjaavalle naiselle. Istuin aivan kuljettajan takana, joten minulla oli suorastaan aitiopaikka seurata tilannetta. Kuljettaja kiroili ja huuteli ilmeisesti tasan mitä mieleen juolahti. Vastakaikua ei oikein tullut, joten hän jatkoi matkaa. Kaikki kymmenen metriä, joiden jälkeen hän havaitsi, ettei auto mahdu kääntymään sille tielle, jolle olisi pitänyt. Hän pysäytti bussin, kipaisi ulos ja lähti läksyttämään tietyöihmisiä. Tässä vaiheessa minä en enää kuullut, mistä puhuttiin, mutta elekieli teki kyllä selväksi, mitä mieltä osapuolet olivat asioiden saamista käänteistä. Lopulta kuljettaja yritti lyödä tierempan työmaaesimiestä. Bussissa kohahti, kaikkihan toki tuijottivat tilanteen kehittymistä ikkunasta. Työmaaesimies kerkesi kuitenkin karkuun ja sai nyrkin väistettyä.

Tässä vaiheessa raivopää tuli takaisin autoon, jossa bussilastillinen pelokkaita matkalaisia tuijotti häntä ja odotti, kuka seuraavana saa turpaansa. Kuljettaja murisi mikrofoniinsa: "Nää paskapäät ei suostu pysäyttämään liikennettä, joten ei päästä tästä eteenpäin. Odotellaan nyt sitten poliiseja.". Bussissa vallitsi syvä hiljaisuus.

Kun oltiin aikataulusta parikymmentä minuuttia myöhässä, paikalle kerkesi poliisipartio. Alkuosa keskustelusta käytiin silmieni ja korvieni kantomatkan ulkopuolella, mutta jossain vaiheessa poliisikaksikko, työmaaesimies ja raivon vallassa ollut bussikuski siirtyivät jälleen bussin oikealle puolelle niin, että näin (ja kuulin) taas ikkunasta, mitä tapahtuu. Huuto oli hurjaa, kaikki rääkyivät toistensa päälle. Myös poliisit. Joukosta erottui lukuisia kirosanoja ja sitten huomasin, että pieni ja hintelä bussikuski rupesi vittuilemaan poliiseille. Kuljettajaa koitettiin tuloksetta rauhoitella ja lopulta hän yritti lyödä toista poliisiakin. Ilmeeni oli siinä kohtaa varmasti näkemisen arvoinen. Tiedättekin kyllä varmasti, mitä tuollaisesta seuraa. Kädet selän taakse ja naama bussin kylkeä vasten. Muutkin bussimatkustajat varmaan miettivät, jatkuuko matka enää ollenkaan, vai viedäänkö poliisia vastaan hyökännyt kuljettaja säilöön. Minäkin näpytin Tärkeälle viestiä, että voi olla, että joudut hakemaan mut vähän kauempaa.

Mutta kuka hyökkää selvin päin poliiseja vastaan? Oletan, että se kuitenkin oli selvin päin. Poliisit olivat kumpikin puolet kuljettajaa suurempia ja niillä oli tietysti asianmukaiset taltutinvälineet vyöllä. Eihän siinä tilanteessa voi voittaa, jos yrittää tempaista. Luulen, että mikäli kyseessä ei olisi ollut tilanne, jossa bussissa odottaa lauma matkalaisia, kuljettaja olisi lähtenyt viettämään torstai-iltaa paikalliseen putkaan, mutta tällä kertaa päästivät menemään. Joukkio vaihtoi yhteystietojaan lopulta melko rauhallisissa merkeissä ja kuljettaja pyrähti taas takaisin bussiin. "Noniin, löytyihän se syyllinen!" kajahti voitonriemuisella äänellä mikrofonin kautta. Ajattelin vaan, että kyllä me kaikki se nähtiin. Perille ehdittiin lopulta puolisen tuntia aikataulusta myöhässä.

Perjantai oli ihana päivä, oikeastaan lähes täydellinen. Istuin melkein koko päivän ulkona. Aamupäivällä neuloin puistossa ja nautin suurta suosiota mummopiireissä (Päivän aikana yhteensä 6 mummoa kävi juttusillani kyselemässä mikätostatulee-onpassenätti-ootsäkauankinneulonu.). Kävin rauhassa kahvilassa syömässä vähän ja hortoilin päämäärättömästi torilla ihmisvilinässä. Söin herneitä ja nuuhkuttelin kesän tuoksuja. Mietin, ettei lomapäivä voisi enää paljonkaan parantua. Ainut mieleen tullut parannus olisi ollut se, että Tärkeä olisi voinut viettää päivää kanssani, mutta töissähän se oli. Laahustin ympäri kaupunkia typerä hymy naamallani ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään vaan sai olla täsmälleen kuin halusi. Kävin välillä täyttämässä vesipulloni tärkeälässä ja lähdin sitten rantaan neulomaan. Sinne Tärkeäkin lopulta löysi tiensä. Kävimme torilla jäätelöimässä, ja se olikin mun tämän kesän ensimmäinen irtojäätelö. Hyvää oli. Seura oli parempaa.

Koko perjantain paistoi aurinko aivan pilvettömältä taivaalta ja torin lämpömittari näytti kolmeakymmentä astetta keskipäivällä. Mulla oli päällä uusi mekkoni ja nyt muistankin sitten varmasti pitkän aikaa käyttäneeni sitä juuri tuona päivänä. Nimittäin tietysti paloin. Tiesin sen jo siinä vaiheessa, kun kökötin siellä auringossa, mutta en malttanut lähteä pois tai edes siirtyä varjoon, kun kerrankin paistoi. Nyt olenkin sitten todella mielenkiintoisen näköisessä kunnossa. Niska ja rinnus paloivat pahiten, niin kuin arvasinkin. Etupuolella on kirkkaanpunainen kaula-aukkokolmio: näyttää siltä kuin olisin vähän siloitellut ihoani silitysraudalla. Kipeä se ei ole, mutta niska on. No, oma vika.

Muussakaan viikolopussa ei ollut valittamista. Tehtiin ruokaa yhdessä (Oi!!), hortoiltiin ulkona, katseltiin leffoja ja vanhoja kummeleita, siliteltiin toisiamme (ei silitysraudalla siis kuitenkaan), naurettiin ja oltiin vaan. Ihan sitä perinteistä kiireetöntä vetelehtimistä siis.

Vielä yksi yllättävä käänne, lauantai-illalta. Muutamien vakavien keskustelujen, ankaran pohdinnan ja asioiden puntaroinnin jälkeen minulle esitettiin sellainen kysymys, johon lopulta ei ollut ollenkaan vaikea suostua. No, ei Sitä Kysymystä, sentään, ei. Mutta avovaimo minusta taitaa tulla yhteisen kodin vuoksi.

Kyllä mä vieläkin tajuan, miltä tämä kuulostaa ja että kaikki tapahtuu nopeasti, mutta minkä sille mahtaa, että tuntuu oikealta? Ei mua huoleta yhtään, että joku ei toimisi, vaikka tietenkin tiedän, että yhdessä asuminen ja yhteinen arki ovat eri asioita kuin tämä, jota nyt on ollut. Onhan mulla (paljon) kokemusta siitä, että arki pilaa suhteen (jollei jaksa panostaa asioihin), kuten hyvin tiedätte. Nyt mä en edes halua miettiä sitä, en kuulla yhtään kyynistä ja tympeää kommenttia. Haluan olla luottavainen (Ja olenkin, niin uskomatonta kuin se parisuhdehistoriani huomioon ottaen onkin!) ja ympäröidä itseni onnen hattaroilla. Miettiä vain sitä, kuinka tärkeä minä mahdan olla, kuinka paljon mua mahdetaan rakastaa ja kuinka minäkin ilmeisesti olen poukahtanut Tärkeän sydämeen samalla lailla salamannopeasti ja kokonaan kuin hän minun. Tässä on Jotain, tämä on Se Juttu, Tärkeä on Se Oikea. Hukassa ollut pala minua.

Iiiiih, hihhihihihihhiii, tihitihi.

No, this is how it works
You peer inside yourself
You take the things you like
And try to love the things you took
And then you take that love you made
And stick it into some
Someone else's heart
Pumping someone else's blood
And walking arm in arm
You hope it don't get harmed
But even if it does
You'll just do it all again

(Regina Spektor - On the radio)

Ps. 14 työpäivää.