Äiti osaa olla taas oma itsensä. Se onnistui jälleen pahoittamaan mun mieleni siinä määrin hienosti, että nyt tulee kyllä yhteydenpitotauko ainakin mun puoleltani. Mä en jaksa olla se, joka kuulee aina parhaat vittuilut tai, kuten viime aikoina, saa osakseen lähes täydellistä piittaamattomuutta. Kyllä, tämä liittyy muuttosuunnitelmiini: ne tässä ovat eniten pinnalla olleet ja äiti antoi ymmärtää, että häntä ei paljon kiinnosta, missä hänen esikoisensa luuhaa ja kenen kanssa. Ei sitten. Edelleen kyllä muistan ja tiedostan, että sillä on omia ongelmia ja ne varmasti liittyvät tähänkin asiaan, mutta kun mun tehtäväni ei vain voi olla ottaa vastaan loputonta määrää tuollaista käytöstä ja suhtautumista. Eihän?

Missä se määritellään
kuinka paljon kenenkin täytyy sietää
Yksi saa oikeudekseen
loukata ja toisen täytyy ymmärtää

Väittävät et joskus mä muistutan sua
Sellaisen en tahtois antaa tapahtua
Enemmän kuin liikaa mä tehnyt olen
etten sinuksi muuttuis

Se oli Irinaa se.

Kaahasin poikkeuksellisesti kesken työviikon tärkeälään tänään. En mä nyt vaan malttanut pysyä kotona, kun töitä voi tehdä mistä tahansa nettiyhteyden ulottuvilta. Sitäpaitsi jos nyt totta puhutaan, en minä ole pitkään aikaan töissä tehnyt enää paljon mitään. Uusien töiden aloittaminen kiellettiin ja siitä seurasi nyt sitten tällainen tilanne, että ainut tehtäväni on lähinnä päivystää ongelmatilanteita. Ja miksi niitä nyt tulisi, kun kaikki ovat lomalla..? Niinpä työpäivät kuluvat rattoisasti netissä surffaillen ja välillä laiskana sähköpostia vilkaisten. Sellaiset tärkeät työt voi hoitaa tärkeälässäkin.

Edellisen viestini Suuri Paljastus on poikinut muutaman tarkentavan kysymyksen sähköpostilaatikkooni. Niinpä siis lienee fiksuinta tässä kohtaa paljastaa sekin, että yhteistä kotia ei etsitä ihan sieltä, jonne mun oli tarkoitus muuttaa. Etsitään aika kaukaa itse asiassa, mutta suuruudenhullu haaveeni on jaksaa käydä Helsingissä asti töissä siitä huolimatta, että asun paikassa nimeltä Persereikä, kuten ystäväni eilen niin nasevasti paikkakuntaa nimitti.

Luin bussissa äsken naistenlehtien kruunaamatonta (?) kuningatarta, MeNaisia (No ei ollu muutakaan!). Siellä joku mikälienee-psykologi-käyttäytymistutkija-ajatustenlukija oli antanut tällaisen lausunnon, joka minuun vähän kolahti:

Valintoja tehtäessä voi tuntua että järki sanoo yhtä ja tunne toista. Järjen ääni perustuu usein opittuihin malleihin, intuitiivinen aavistus taas ydinminän tunteeseen siitä, mikä on parasta.

Musta tuntuu, että valtaosa mun elämäni suurimmista päätöksistä on tehty sen kummemmin järkeviä miettimättä, ihan tunnepohjalta. Sen sijaan saatan kyllä kaupassa valikoida sopivia tomaatteja toisinaan määrättömän pitkän ajan. Mitähän se tarkoittaa? Etten uskalla kunnolla harkita ja puntaroida tärkeitä päätöksiä, jotta voin jälkikäteen viisastella itselleni, että olisin mä sitten tietenkin valinnut paremmin, jos olisin ehtinyt/jaksanut/viitsinyt pohtia kunnolla, mutta kun ei huvittanut ja sitäpaitsi tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin kuin tein. Toisaalta taas sorrun jälkikäteen surkutteluun mielestäni aika harvoin. Tehty, mikä tehty ja sillä selvä. Turha sitä on jälkeen päin alkaa itkeä.

Samasta lehdestä osui silmiin myös toinen mielenkiintoinen ajatus.

On kiistämätön fakta, että jokainen toimistotyötä tekevä käyttää osan työajastaan turhaan nettisurffailuun. Jätä Facebook-päivitykset sikseen ja kiipeä kymmenen minuuttia portaita. Portaissa kävely kuluttaa 520 kaloria tunnissa, tietokoneen näpyttely vain 98. Työtehokin paranee, kun laitat veren kiertämään. Varo kuitenkin, ettet saa työkavereiden silmissä kireän himoliikkujan mainetta.

Anteeks mitä? Luuleeko nuo, että joku oikeasti ottaa tuosta onkeensa? Varmaan terveellinen vaihtoehto ja kaikkee, mutta mä en pysty kuvittelemaankaan, että joku oikeasti tuon luettuaan näpsäyttää selaimen kiinni ja kirmaa jenkkakahvat hytkyen työpaikan rappusiin koikkelehtimaan. Oijoi. Vai olenko mä outo? (Ei tartte vastata.)