Lähden tänään reissuun, joten blogi hiljenee ainakin hetkeksi aikaa. Ensin työmatkailen, sitten parannan maailmaa rakkaiden kanssa ja ensi viikollakin voi pidellä hiljaista päivitysten suhteen, sillä olen lomalla enkä varmaankaan kauheasti notku kotona koneella.

Kiitokset kissasympatioista. Yllättäen tämä tuli, mutta ei kai sille mitään voi. Olen itkenyt pitkin päivää tuosta ja muista syistä, näköjään tämä elämä menee tällä lailla sykleissä. Ensin on kivaa ja sitten ei ole yhtään kivaa. Sitten välillä on ihan paskaa.

Kissasellahan on ollut jo pitkän aikaa lääkitys sen vuoksi, että se on tuntenut olonsa kai jotenkin ulkopuoliseksi, koska toiset kaksi eivät ole kovin hyvin viihtyneet sen kanssa. Lisäksi eksä on koko ajan kohdellut sitä eri lailla kuin muita ja kyllähän se on sen huomannut. Nyt sitten vuodenvaihteessa tuli uusia ongelmia ja kun tilanne oli se, että eläimellä olisi ollut vielä mahdollisesti pitkäänkin elinaikaa jäljellä, mutta siitä suurin osa todennäköisesti kivuliasta, päädyin tähän ratkaisuun. En halua turhaan rääkätä viatonta eläintä syöttämällä sille vielä lisää lääkkeitä ja eristämällä sitä entisestään. Varsinkaan, koska lääkäri kertoi tulevaisuuden olevan varmasti kipuisa. Ratkaisu ei ollut helppo, todellakaan, ja saan maksaa siitä todennäköisesti sillä, että menetän muutkin kaksi kissaa. Toivottavasti tämä oli oikea ratkaisu kaikkien nelijalkaisten kannalta.

Kaksi muuta kissaa ovat eksän kissoja ja alun perin sovittiin, että minä saan kaikki kolme erossa, koska hän ei halunnut tätä yhtä ja minä en suostunut siihen, että kissat erotetaan toisistaan. Ne on kuitenkin koko elämänsä olleet yhdessä. Nyt ei enää ole sitäkään perustelua olemassa ja tiedän eksän haluavan kissat itselleen. Ehkä niillä onkin parempi sen kanssa, minä vaan tapan kaikki omani. Kai helpompikin luopua niistä nyt, kun tiedän niiden kuitenkin saavan hyvän kodin ja huolenpitoa. Mieluummin niin kuin että joudun käymään niidenkin kanssa tuollaisella surullisella reissulla, yksin.

Mistä mun seuraavana pitää luopua? Miksi kaikki otetaan multa pois? Miksi yhtä aikaa? Jos uskallan olla onnellinen pienenkin hetken, jostain tulee heti paikalla universumin kosto ja sivaltaa maton jalkojen alta. Vittu sentään! Reiluun puoleen vuoteen mahtuu niin paljon menetystä, että en ole yhtä paljon kokenut koko aikaisemmassa elämässäni. On mennyt raskaus, rakas ihminen, mielenterveys, avioliitto ja kissa. Eikö nyt jo riitä, perkele? Onneksi olen saanut tilalle kuitenkin jotain arvokasta. Paljonkin arvokasta, itse asiassa, mutta uskallanko olla mistään onnellinen vai otetaanko kaikki ilon aihe heti pois? Eikö olisi turvallisempaa olla pysyvästi onneton ja surkea ettei joutuisi pettymään ja luopumaan?

Äiti on outo edelleen. Empatioi tänään niin ylitsevuotavasti, että ylitti itsensä jälleen. Mulla oli varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni sellainen olo, että se hyväksyy minut tällaisena ja välittää siitä, mitä mulle tapahtuu. Juteltiin myöskin siitä suurimmasta menetyksestä viime syksyltä ja kerroin vähän omia tunnelmiani sen suhteen sekä valotin vähän viimeisiä keskusteluja, joita edesmenneen kanssa olen käynyt. Äitikin itki. Ymmärsi. Ei se läpeensä paha ihminen voi olla, vaikka ensimmäiset kolmisenkymmentä vuotta menivätkin penkin alle. Ja enkä kai minäkään mikään unelmatytär ihan aina ole ollut...

Näissä elämän pyörityksissä ovat ihmissuhteet tulleet punnituiksi, se hyvä puoli tässä on. Äidistä on löytynyt uusi puoli ja ystävät ovat tärkeämpiä kuin koskaan. Eksä ei kestänyt vaikeita aikoja ja kyydistä on pudonnut muitakin matkan varrelle. Ainoastaan oikeasti tärkeät ihmiset jaksavat mun kanssani: kärsivällisesti kuuntelevat kiukuttelua, voivottelua, taukoamatonta nillitystä ja ajattelematonta käytöstä. Osaavat olla iloisia puolestani ja surra kanssani. Siitä en voisi olla kiitollisempi. Ylihuomenna itkemme, nauramme, syömme, juomme ja puhumme toistemme päälle rakkaimpien kanssa pitkästä aikaa saman pöydän ääressä, odotan jo kovasti.