Yöunet jäivät tosi lyhyiksi, kun en hypertilaltani vaan saanut unta, mutta kello oli aamulla armoton. Ruoka ei maistu vieläkään, mutta söin väkisin omenan, kun rupesi jo vähän heikottamaan. Työkaveri ei ole tänään paikalla ja nyt kuuntelen hyvää musiikkia kaikessa rauhassa työhuoneessa: yleensä meillä vastustuksestani huolimatta soi iskelmäradio. Ihan kiva olla.

Jotenkin kaikki järjestyy, sitä toistelen itselleni. Tajuan toki, että asiaan kuuluu pudota vielä monta kertaa pää edellä betoniin, mutta en jaksa juuri nyt murehtia mistään. Edessä on isoja muutoksia, mutta ne eivät enää (tai paremminkin ehkä juuri tällä hetkellä) pelota niin paljon kuin aikaisemmin. Kaikesta kai selvitään jotenkin ja jollei selvitä, se on sen ajan murhe. Tiedän, että tämä työpaikkatarjous on ainutlaatuinen mahdollisuus eikä samanlaisia välttämättä osu eteen myöhemmin. Näin ollen tiedän myös sen, että kadun aivan taatusti, jollen käytä tilaisuutta hyväkseni nyt. Enkä siis edes enää epäröi, asiat ovat lähteneet jo rullaamaan eteenpäin. Töissä en ole voinut puhua näistä jutuista kuin parille luottohenkilölle, mutta tämän viikon aikana uuden työnantajan edustajat räjäyttävät potin ja aloittavat neuvottelut mun siirtymiseksi. Jännittää vähän, millainen vastaanotto töissä odottaa, kunhan kuulevat. Ei varmaankaan kovin lämpöinen. Keväästä tulee todennäköisesti rankka, kun pitäisi omien töiden lisäksi vielä hommata seuraaja ja kouluttaa sitä. Pläh!

Lomaa tekisi mieli pitää ja ylityövapaita taitaa olla vielä varastossa viikon verran. Taidan olla tylsä ja ottaa vapaaksi hiihtolomaviikon: ei silloin töissä kuitenkaan mitään tapahdu, kun muutkin lomailevat.

Täytin avioerohakemuksen eikä se kirpaissut yhtään. On ainoastaan helpottunut olo, kun asiat etenevät edes jollain tavalla. Laitoin nimmarinkin siihen saman tien. Eihän se vielä mitään tarkoita, mutta on hyvä alku kuitenkin. Alku, jonka minä tein. Itse.

Olen vähän (paljon) ärsyttävä ystävä tällä hetkellä, siitä olen tosi pahoillani. En toisaalta pystyisikään lähimpiä konkreettisesti auttamaan elämän eteen heittämissä haasteissa ja hankaluuksissa, mutta pitäisi osata olla empaattisempi, tai lähinnä osata tuoda empaattisuus paremmin esiin. Tuntuu pahalta katsoa vierestä, kun ystävillä on murheita, mutta en osaa ilmaista itseäni niin kuin haluaisin, taaskaan. En jotenkin pysty siihen juuri nyt, kun itse kihisen onnesta pitkästä aikaa. Toivottavasti en karkota ketään tämän vuoksi, varsinkaan parasta ystävääni. Kyllä mä taas joskus osaan käyttäytyä.

Tänään(kään) en osaa muodostaa edes kunnollisia virkkeitä. Pöh.