Onnen tunteita on enemmän kuin oli vielä hetki sitten. Kuitenkin on vieläkin avuton, voimaton ja pelokas olo. Odotan seuraavaa kolausta, pettymystä ja menetystä. Arvuuttelen, mistä seuraavana täytyy luopua. Ihmisestä, asiasta, terveydestä, esineestä? Vai jostain ihan muusta?

On ihmisiä, jotka auttavat muistamaan kipeitä asioita, käsittelemään menetystä, puhumaan siitä ja lopulta uskomaan tulevaan. Heidän avullaan rakennetaan tulevaisuutta ja luotetaan siihen, että huomisestakin selvitään. Heitä, jotka lupaavat auttaa tulevissa koitoksissa, kannustavat ja sitten kysyvät niitä kysymyksiä, jotka saavat minut ajattelemaan. Uskaltavat sanoa ne asiat, joita en haluaisi kuulla, mutta jotka minun tarvitsee kuulla voidakseni selvitytyä. On myös ihmisiä, jotka auttavat olemaan onnellisia tässä hetkessä, unohtamaan ikävät asiat ja hyrisemään ilosta juuri nyt. Heitä, jotka haluavat ilahduttaa juuri minua. He silittävät päätä, sanovat kauniita sanoja ja heidän katseistaan voin nähdä, että minut hyväksytään. Onneksi minulla on näitä kumpiakin lähipiirissäni. Jotkut kuuluvat molempiin kategorioihin yhtä aikaa.

Mitä minä pystyn antamaan kellekään heistä vastalahjaksi? Millä maksamaan velkani? En minä kykene tarjoamaan kellekään oikeastaan paljon mitään juuri nyt. Entäs, kun minulle on sanottu, ettei läheisiä saa käyttää terapeutteina? Ei saa kaataa omaa ahdistusta toisten niskoille, ei saa olla itsekäs. Kuka minua kuuntelee, kun haluan puhua, jos eivät läheisimmät?

Viime päivinä olen tehnyt paljon surutyötä. Katsellut vanhoja valokuvia, miettinyt menneitä aikoja. Surrut menetettyjä rakkauksia ja kaikkea sitä, mitä ne veivät mukanaan. Koskaan en kuule enää pois nukkuneen rakkaan soittavan kitaraa ja näe selailevan aina epäjärjestyksessä lojuneita nuottipapereitaan. Koskaan en enää voi mennä siihen kylpylään, jossa exän kanssa kävin. Tai voisin kai, mutta se oli meidän juttu enkä halua jakaa sitä muiden kanssa. Hyviä muistoja on kuitenkin, vaikka meillä ei mennytkään ruusuisesti kovin usein.

Miksi niin moni minulle tärkeä asia otetaan pois? Onko sillä jokin tarkoitus ja jos, mikä? Sekö, että vahvistuisin? En tunne itseäni kovinkaan vahvaksi ainakaan nyt. Eräs itseäni kovasti muistuttava ihminen sanoi minulle jokin aika sitten, ettei olisi koskaan uskonut, että minä selviän tästä kaikesta näin rohkeasti ja reippaasti. En muista pitkiin aikoihin kuulleeni yhtä suurta kohteliaisuutta, mutta en tunne itseäni selviytyneeksi, rohkeaksi tai reippaaksi. Usein minulla on pieni, epäonnistunut, pelokas ja hyljätty olo. Aivan kuin universumi olisi kääntänyt minulle selkänsä ja unohtanut olemassaoloni tai päättänyt, etten enää ansaitse mitään hyvää. Asioita tapahtuu liikaa ja liian nopeasti, jotta missään välissä ehtisin mitenkään sopeutua mihinkään. Muutos on pysyvää, mutta ei sen asian tiedostaminen auta minua mitenkään. "Turha ulista, kohta kuitenkin menetät taas jotain"?

Avioliitto päättyy, olen siis epäonnistunut. Olin paska vaimo, huono ihminen, sopimaton, sopeutumaton. Liian paljon tuota ja liian vähän tätä. En osannut tehdä miestäni onnelliseksi, enkä edes itseäni. En osannut tehdä lastakaan. Paska naisenakin, epäonnistunut, maho. En halunnut enää itsekään jatkaa liittoa, joten miksi sitä täytyy surra? Miksi on niin haikeaa ajatella niitä asioita, joita yhdessä teimme joskus, mutta emme enää koskaan tee? Kai siksi, että olen niin huono luopumaan mistään. Aina täytyy jättää jokin madonreikä tai takaportti, jotta kaikki mahdollisuudet olisivat avoinna, olipa kyse mistä tahansa. Enkö voisi saada kaikkia eri vaihtoehtoja?

Siksi nyt tuntuu pelottavalta jo sekin, että pitäisi laittaa nimensä työsopimukseen. Sitten ei voi enää perua, sitten on pakko mennä. Ei voi enää jäädä nykyiseen, ei voi valita toisin. En edes haluaisi jäädä tai valita toista vaihtoehtoa, mutta olisihan se kätevää, jos olisi takaportti, jos vaikka kaduttaakin. Miksei kukaan antanut mulle kristallipalloa syntymäpäivälahjaksi? Kasipallokin on rikki.

Tänään on taas itkettänyt liian moni asia. On pelottanut ja hermostuttanut, ollut lohduton olo. En halua kuormittaa ystäviäni, jotteivät he säikähdä ja katoa. Kaikilla ystävillä on omat vaikeutensa, joista on jo riittävän paljon heille taakaksi, en yksinkertaisesti kehtaa korostaa itseäni enää, vaikka sisälläni kirkuu kitalaki punaisena pieni ääni apua pyytäen. Enkä tiedä, saisinko sanotuksi, vaikka pyydettäisiin. Sanat ovat alkaneet juuttua sisälleni, käpristyn ja sulkeudun. Mietin, haudon ja märehdin, kunnes halkean. Mutta vaikka olen hiljaa, vaikka puhun joutavanpäiväisiä, vaikka naureskelen ja vaikutan hilpeältä, minä mietin menetyksiäni. Joka päivä niitä itken, erityisesti sitä kaikkein raastavinta.

Hetki hetkeltä tuntuu epäoikeudenmukaisemmalta se, että minulta vietiin hän, jonka varaan niin tärkeitä elämäni kulmakiviä rakentui. Hän, jota rakastin eniten maailmassa ja joka rakasti minua "yhtä paljon kuin aina ennenkin". Jonka puolesta olisin tehnyt melkein mitä tahansa. Jonka menetyksen rinnalla kaikki muut ikävyydet tuntuvat naurettavan pieniltä. Mutta kuitenkin se kaikki muukin paska on olemassa. Yhtä lailla suren syntymätöntä lasta, menetettyä äitiyttä, menetettyä perhettä, menetettyä avioliittoa, joka vei miehen mukana mennessään kaksi muutakin tärkeää perheenjäsentä ja taloudellisen turvan. Ja tietenkin suren myös sitä kolmatta pientä nelijalkaista ystävää, joka ei ollut luonani onnellinen ja josta minun myös piti luopua. Nyt sitten odotan seuraavaa pettymystä. Mistä se tulee, veikataanko? Oikein arvanneiden kesken arvotaan paketillinen rauhoittavia, sillä minä en niitä enää siinä vaiheessa tarvitse.

Mutta eilinen ilta oli ihan onnellinen ja pelasti ison osan tästäkin päivästä.