Äiti.

Need I say more?

Soitti äsken ja sekavasti vuodatti, miten kaikki kaatuu päälle ja ahdistaa ja voivoivoi. Että miten näitä Kelan papereita pitää täytellä ja emminäosaa. Käskin ottaa kaikki paperit mukaan ja mennä Kelan konttorille kysymään. En mä nyt mikään tietotoimisto ole, vaikka hän ilmeisesti niin kuvittelee. Ilmeisesti äiti on masentunut taas tai edelleen. Lopetteli lääkityksen tuossa joku aika sitten ja nyt kun jutut on tuollaisia, ehdotin lääkärikäyntiä ja lääkityksen aloittamista uudestaan.

Muitakin ongelmia oli. Kun pitäisi käydä kurssilla ja kukaan ei hoida koiria sillä aikaa. Teki mieli sanoa, että olisko kannattanut miettiä ennen kuin hakeutui kurssille tai vielä mieluummin ennen kuin hankki koiria. En tietenkään sanonut, olenhan kiltti tyttö. Sen sijaan ehdotin, että jos koirille löytyisi sijoituskoti tai joku hoitaja. Mutta eihän mikään vaihtoehto kelvannut. Äiti haluaa ratkaisun, jota ei ole olemassakaan. Yksinäisyyttäänkin valitti ja tietysti muisti puhelun aikana antaa palautetta monta kertaa myös siitä, etten vastannut hänen puheluunsa äsken sillä aikaa, kun olin ystävän luona käymässä (Kiitos, niobe!). Aivan, mun olemassaoloni tärkein syy on se, että kuuntelen äitini murheita ja ratkon hänen ongelmiaan? Alistuin jopa lupaamaan, että munkin luokse voi tulla käymään, jos tuntuu siltä, että kaipaa seuraa, mutta eihän sekään kelvannut. Ei voi jättää koiria yksin. Öö, ei edes tunniksi? Ohhoijaa. Ei tartte sitten tulla, en mä hänen seuraansa kaipaisikaan.

Okei, kyllä mä tajuan, että masennus saa asiat paisumaan järjettömiin mittasuhteisiin, muistan sen toki omasta kokemuksestani. Okei, tajuan senkin, että äidin ongelmat ovat ihan oikeita ongelmia ja hänelle hankalia ratkoa. Ymmärrän jopa sen, että äidistä tuntuu, että hänen elämänsä on ihan kauheassa muutoksessa, kun hän on siellä kurssilla eikä kotona ja että se stressaa. Mutta sitä mä en tajua, että se ei osaa yhtään ajatella, kelle puhuu ja mitä. Että kun mä yritän siihen väliin piipittää, että kyllä mä aika hyvin käsitän, millaista on, kun elämä on myllerryksessä, hän ei osaa yhtään suhteuttaa omia ongelmiaan siihen, mitä mun elämässä tapahtuu. Mutta kai se on sitten vähän vähäpätöisempi asia tämä mun tilanteeni siihen verrattuna, että joutuu aamulla heräämään tiettyyn aikaan kurssille ja täyttämään Kelan lappuja eikä kukaan hoida koiria. Se jopa tuhahti mulle ja totesi, että mitä sinäkin siinä valitat, kun sulla on vapaus tehdä mitä tahansa ja kuitenkin löydät töitä jostain. Aijaa, no okei.

Oikeassahan se on, että mulla on vapaus ja ehkä töitäkin aina löytyy, mutta onkohan sillä käynyt mielessäkään, että munkin elämä saattaa olla vähän myrskynsilmässä ja että mullekin tapahtuu aika paljon kaikenlaista ja että se saattaa vähäsen stressata?

Suku on pahin.

Mutta ei se mun iloani himmennä. Eikä edes se, että ulkona sataa. Tai se, että töissä pari työkaveria taas tänään itki. Mä olen ILOINEN kaikesta huolimatta!