Nyt en tiedä oikein, mitä kirjoittaisin. Päässä on toisina hetkinä tungosta ajatuksista ja toisinaan siellä ei tunnu liikkuvan mitään. Mitään uutta ei siis kuitenkaan ole tapahtunut vaan ihan pelkästään tätä tavallista nuhjuista olemista.

Itseluottamus osoittaa hiipumisen merkkejä. Kaipaan niin kovasti jotain piristystä ja iloa, että joinain hetkinä tuntuu tukahduttavalta yrittää roikkua elämässä kiinni millään lailla. Tuntuu niin kovin epäonnistuneelta kaikin puolin. Peilistä katsoo takaisin roikkuva ja lässähtänyt naama, kokovartalopeiliä en ole edes uskaltanut hankkia. Pian täytän taas vuosia ja hehkeä nuoruus katoaa askeleen kauemmas taustapeiliin (Kyllä, kulunut vuosi rymähtää olemukseen aina yhdellä kertaa syntymäpäivisin.). Pullistelen vääristä paikoista, roikun ja olen löysä, tylsä ja ällöttävä. Hankala, kiukkuinen, itsekäs. Mun on vaikea käsittää, miksi kukaan haluaisi minut tai minua. Osaan kyllä olla ihastuttava, käyttäytyä hyvin ja esiintyä suloisesti, mutta nyt en vaan jaksa. Laahustan viisi numeroa liian suurissa vaatteissa meikittömänä ja kahden sentin juurikasvu päässä rehottaen.

Uuden työnantajan piti lähettää työsopimus allekirjoitettavaksi minulle jo aikaa sitten, mutta ei se tänäänkään vielä ollut postilaatikossani. En uskalla kysyä, missä se viipyy, sillä pelkään saavani vastauksen, joka alkaa sanoilla "Valitettavasti nyt onkin tullut esiin seikkoja...". Ei kai se kovin todennäköistä ole, mutta pelottaa silti. Ja vaikka saisinkin sopimuksen tällä silmänräpäyksellä käsiini, pelottaisi silti, miten minun käy. Entä, jos en osaa mitään ja minut irtisanotaan heti? Entä, jos en sopeudukaan suureen kaupunkiin ja jään yksin? Entä, jos en selviä? Entä, jos kaikki menee pieleen? Ei tunnu ollenkaan rohkealta, vaikka juuri nyt on se hetki, kun elämässä täytyisi tehdä suuria päätöksiä, järjestää tärkeitä asioita, jaksaa ja pystyä.

Tahtoisin niin kovasti jotain täydellisen ihanaa tapahtuvaksi. Jotain, joka saisi uskon tulevaan onneen palaamaan. Jotain. Nyt tulevaisuus näyttää pimeältä ja pelottavalta. Tahtoisin uskaltaa heittäytyä. Uskaltaa romahtaa. Luottaa siihen, että elämä kannattelee. Luottaa siihen, että on olemassa joku, joka pitää minusta huolen silloinkin, kun minä en siihen itse pysty. Joku, joka osaa sanoa ne sanat, jotka häätävät möröt takaisin sohvan alle ja saavat epäluuloisen kuiskeen pään sisällä vaimenemaan. Joku, joka ottaa kädestä kiinni ja nykäisee uudestaan elämään. Tahtoisin lakata pelkäämästä kaikkea, huolehtimasta etukäteen. Tahtoisin olla jollekin tärkein. Lakata ajelehtimasta yksin ja orpona.

Yritän ajatella iloisia asioita, mutta pahat ja pelottavat asiat tulevat vaikka väkisin. Uniinkin. Näin unta edesmenneestä rakkaasta viime yönä. Unessa hän oli sairas, kuolemaisillaan. Mieleeni jäi herättyäni lähes ainoastaan se rintaa puristava ahdistus, jonka luopuminen sai aikaan ja kihartuvat, pitkät, punertavan ruskeat hiukset, jotka tuntuivat käsiin hiukan karkeilta. Silitin unessa laineilevia hiussuortuvia ja katselin, kuinka kyyneleeni putoilivat niille. Toistelin, kuinka paljon rakastan ja kuinka hirvittävän kova ikävä mulle tulee. Unenkin keskellä tajusin, että oikeassa elämässä hän on jo mennyt ja että uni on unta ja jotenkin se, että hän oli edes tuolla tavoin siinä lähelläni, tuntui arvokkaalta. Lahjalta. Lähes liian kipeä uni, mutta niin valtavan tärkeä, herkkä ja täydellinen. Edes unessa sain koskettaa hiuksia, poskea, leukaa. Pitää kättä kädessä, kuulla äänen, tuntea sydämen lyönnit, nähdä siniset silmät. Aamulla heräsin tyyny läpimärkänä ja kyyneleet poskella valuen. Kaikki muu tuntuu niin typerän merkityksettömältä tämän rinnalla. Mulla on niin järjetön ikävä, että se sattuu luihin asti. Jokaiseen lihakseen, luuhun, veripisaraan. Sormiin, varpaisiin, sääriin, käsivarsiin, keuhkoihin, vatsaan, niskaan, päähän, ihoon, kaikkialle. Varsinkin sydämeen. Mun elämä ei toimi ilman häntä.

Tänään ihan erityisesti olen yrittänyt puuhastella koko ajan jotain saadakseni ajatukset johonkin muualle. Herättyäni ja kuivattuani kyyneleet kasvoiltani tartuin heti imuriin. Jynssäsin vessaa, pesin pyykkiä ja astioita, kastelin kukkia ja ompelin vähän. Nyt tekeminen loppui kesken. Heti, kun istuin alas, kaikki ikävä vyöryi mieleeni ja kyyneleet pyrkivät taas silmäkulmiin. Eikö välillä voisi tulla seesteisempi aika vailla tunteiden ja mielialojen ääripäitä ja ylilyöntejä? Toisaalta en halua sitäkään, tunteminen on arvokasta ja tarpeellista. Varmaankin välttämätön osa surutyötä. Ja tiedänhän minä, että lääkepurkista se tasaisuus löytyisi, mutta en halua lääkitä itseäni tunteettomaksi ja tyhjäksi.

Ei mitään tehtävissä. Toivon vain, että tämä kaikki kasvattaa ja vahvistaa, kuten viisaat väittävät. Muuten elämä on liian epäreilu.