Olipas se kiva viikonloppu ja loppuipas se taas kerran nopeasti. Syötiin ihan taivaallista juustokakkua, katseltiin Touko-Poukoa ja muita sankareita ja olla möllöteltiin. Ihan kiva, ettei ollut mitään sen kummempaa ohjelmaa, en olisi jaksanutkaan. On ollut sellaista kiitolaukkaa nämä viime ajat, että välillä pitää saada ladata akkuja muillakin tavoilla kuin sillä yhdellä, josta tulee seuraavaksi päiväksi paha olo. Juustokakkua pitää kokeilla itsekin, ehkä ensi viikonloppuna. 

Mutta ei hätää, kyllä ehdin ahdistuakin. Surutyö jatkuu. Sellainen itsestäänselvyys, että ex-mies ei ole enää minun mieheni, iski minua päin näköä viikonlopun aikana, kun meinasin vahingossa kutsua häntä siksi. Ja heti perään epäilys hulluksi tulemisesta, kun luopuminen harmittaa, vaikka en edelleenkään edes haluaisi enää olla exän kanssa yhdessä. Tajusin myöskin, etten ehkä enää koskaan voi viettää aikaa, jolloin voisin olla varma, että se toinen haluaa olla mun kanssani aina. Vielä syksyllä elin siinä harhaluulossa, että joku kestäisi mua vuosikymmenet, mutta uskallankohan enää koskaan luottaa siihen? Voiko siihen luottaa? Kannattaako? Sulkeeko itsenäisyys pois mahdollisuuden luottaa yhteiseen tulevaisuuteen?

Eilen iltapäivällä palasin junalla penkissäni torkkuen ja musiikki täysillä kuulokkeista korviin rallattaen kotiin.

Mä olen vähän rauhoittunut. Töissäkin kommentoitiin tänään, etten ole ollut pahalla tuulella pitkään aikaan ja kun kerroin viikonlopun tapahtumista, huomautettiin, että elämäni ei kuulosta enää ollenkaan niin viihteelliseltä kuin aikaisemmin. Hyvä vaan niin, sellainen hepuloiminen, hermoilu ja jatkuva vatuloiminen onkin aika rasittavaa hommaa.

Kissat ovat täällä! Voi ihanuutta, niitä on ollutkin jo kova ikävä. Eilen olivat vielä vähän hämillään ja ihmeissään, mutta tänään on touhut olleet jo perinteisen päätöntä sorttia. Ostin kateille herkkuruokaa ja uuden lelun, jotta olisi virikkeitäkin. Ex ei muistanut tuoda mitään leikkikalua kattien mukana, joten nyt niiden täytyy tyytyä tavalliseen koomarketin tusinahiireen, vaikka olisin halunnut oikeasti ostaa niille sellaisen kivan huiskun, jollaisista eniten pitävät. Laiskuus yllätti, enkä jaksanut kävellä eläinkauppaan asti. Ei noista varmaan raaski enää millään luopua.

Blogitunnustus Dulchinealta oli läpsähtänyt kommenttilaatikkoon, kiitos paljon!



En taida itse jakaa tuota eteenpäin kellekään tietylle. Tiedätte kyllä itse te kaikki kullanmuruset, joiden blogeja luen (ja kommentoin, kun lorvikatarriltani kykenen), että tykkään! Kiitos tässä samalla muillekin kommentteja jättäneille. Jokainen viestinne on luettu huolella ja painettu mieleen. Kaikki kommenttinne ovat mulle tosi tärkeitä!