Aijaa, maanantai taas. Tylsää. Tänä aamuna tosin heräsin jo puoli tuntia ennen kuin kello soi ja olin työpaikalla käsittämättömän aikaisin. Näemmä sitä tulee toimeen vähemmilläkin unilla. Ehkä nukun sikeämmin? Ehkä olen nukkunut vuosikaudet varastoon tätä kesää varten? Tätä elämää varten?

Tietysti olen ollut väsynytkin, varsinkin kun olin vähän flunssassa, mutta en mitenkään niin infernaalisen poikkiuupunut, että en jaksaisi pysyä ollenkaan toimintakykyisenä (kuten tapahtui entisessä elämässä, jos jonain yksittäisenä yönä ennätin nukkua alle kahdeksan tuntia). Työt on tulleet tehdyiksi, silmät ei ole painuneet työmatkoilla bussissakaan väkisin kiinni enkä ole työpaikallakaan ihan kamalasti nuokkunut. Nukun noin kuusi tuntia yössä, viikonloppuisin seitsemän tai joskus jopa kahdeksan. Se vaikuttaa riittävän.

No, eilen nuokuin. Tulin iltabussilla kotiin Tärkeän luota ja harmikseni jouduin jonkun nuoren pojan viereen istumaan, vaikka olisin mieluiten istunut itsekseni ja levitellyt mukanani olleen matkalukemisen rauhassa. Tilaa olikin sitten sen verran vähän, ettei sanomalehden lukemisesta olisi tullut yhtään mitään, joten tyydyin vain tukkimaan napit korviini ja kuuntelemaan musiikkia. Poika vilkuili minua ärsyyntyneen oloisena, kun parkkeerasin ahterini sen viereen, mutta jatkoi nopeasti Gameboynsa näpelöintiä.

Rupesi väsyttämään ja päätin ummistaa silmäni ihan vain hetkiseksi. Seuraavaksi heräsin siihen, kun kuljettaja kuulutti meidän olevan seuraavalla paikkakunnalla ja minun toinen poskeni oli pojan päälakea vasten. Pojan pää nojasi romanttisesti minun oikeaan olkapäähäni. Mitäs helvettiä? Poikakin heräsi, näytti säikähtäneeltä ja punotti pahasti. Minä epäilemättä samaten. Onneksi asemalla jäi ihmisiä kyydistä ja minä pääsin pahasti nolostuneena vyörymään tavaroineni toiselle penkille. Loppumatkasta en vahingossakaan enää ummistanut silmiäni, jotta en Jyväskylään saavuttaessa olisi herännyt halailemasta ketään. Onneksi en ollut ihan niin sekaisin, että olisin luullut poikaa Tärkeäksi ja esimerkiksi nuollut sen korvaa. Ainakaan muistaakseni. Siinä tapauksessa matka olisi kyllä taatusti päättynyt siihen paikkaan ja olisin livistänyt ulos bussista odotellakseni seuraavaa kotiin päin kulkevaa vuoroa tuntikaudet vaikka kuusen alla.

Työpäiviä ei ole enää montaa jäljellä. Olisikohan 18 ja niistäkin melkein kaikki vietän kotona etätöitä tehden. Vielä ei ole kovin haikea olo, mutta tiedän kyllä aivan varmasti vetisteleväni viimeisenä työpäivänä. Ei kai sekään niin kamalan vakavaa ole. Varsinkaan, kun en kuitenkaan haluaisi tänne jäädä. Pientä haikeutta on kyllä ilmassa jo nytkin, kun huomaan työkavereiden lisäilevän minut Facebook-listoilleen ja lähettelevän sähköposteja, että pidetäänhän vielä yhteyttä. Olen aika yllättynyt siitä, itse asiassa, koska en ole kokenut olevani mitenkään samalla aaltopituudella tai lämpimissä väleissä läheskään kaikkien niiden kanssa. Mielissäni olen tietysti.

Olo on vieläkin kovin onnellinen ja huoleton ja siihen on olemassa oikeastaan vain yksi syy(llinen). En stressaa kamalasti mistään käytännön asioista, vaan ainoastaan vähän siitä, että en nyt vain kadottaisi tätä onneani. Tärkeä on päivä päivältä tärkeämpi, ihan elämän keskipiste. Ajatuksissa ensimmäisenä ja viimeisenä joka päivä. Ihana kesä!