Kaksi kelmeää ja tahmeaa etätyöpäivää. Rauhallista, mutta voimatonta oloa, varpaat jäässä aina vaan. En ole nähnyt yhtään ihmistä, mutta puhelin on sentään soinut muutaman kerran. On itkettänyt ja ollut yksinäistä, mutta työpaikalle menokaan ei kiinnosta. En halua nähdä ketä tahansa ihmisiä enkä varsinkaan niitä, jotka alkavat kiristää hermoja. Töitä olen tehnyt kyllä enkä pelkästään notkunut sohvalla, mutta siitäkään ei tule oikein iloinen ja reipas olo. Verottajan viesti veronpalautuksesta ja tulevalta esimieheltä tullut sähköposti siitä, että työsopimus on postissa matkalla luokseni (vihdoinkin) saivat kumpikin aikaan noin viisi minuuttia kestäneen hyvän mielen. En toisaalta ole myöskään ärtynyt ja raivoissani, vaan väsynyt, apaattinen ja surullinen. Kaupassa pitäisi käydä, mutta en minä jaksa sellaista.

Eksältä tulee riemukkaita viestejä työmatkalta ulkomailta. Kyllä sekin nyt on onnellinen, kun minä en enää pilaa hänen elämäänsä. Ei musta taida iloa olla kenellekään, turha mikä turha.

Haluaisin luovuttaa, romahtaa ja antaa periksi (edes hetkeksi), mutta kuka minusta sitten pitää huolen?