Kävin lukemassa Tirianin kirjoituksen ystävyydestä ja se sai minut ajattelemaan asioita omalta kannaltani.

Mä olen jo tosi pitkän aikaa halunnut tietää, mitä musta ajatellaan. Tai siis mitä ystävät ajattelevat musta. Sen nyt melko suurella todennäköisyydellä tiedän, että ei mua kauheasti ällötä, kun kerran porukkaan kelpaan mukaan, mutta minusta olisi mielenkiintoista tietää, millä sanoilla mua kuvaillaan tai kuvailtaisiin ihmisille, jotka eivät tunne minua ennestään. Yllättyisinkö sanankäänteistä, olisivatko adjektiivit ikäviä vai ilahtuisinko niistä? Pidetäänkö minua leppoisana vai takakireänä, itsekkäänä vai auttavaisena? Olen ehkä oppinut entisiä aikoja enemmän olemaan välittämättä, mitä minusta ajatellaan enkä enää määrittele itseäni niin innokkaasti toisten mielipiteiden kautta, mutta ei se tarkoita sitä, ettenkö haluaisi tietää ja tietysti mulle on tärkeää se, mitä läheisimmät minusta ajattelevat.

Väittävät et joskus mä muistutan sua
Sellaisen en tahtois antaa tapahtua
Enemmän kuin liikaa mä tehnyt olen
etten sinuksi muuttuis

Irina - Inhimillinen virhe

Tämä pohdinta sai lisäpontta viikonlopusta, johon äiti järjesti lisäjännitettä olemalla oma itsensä. Se käyttäytyi niin raivostuttavan itseriittoisesti ja itsekkäästi, että näin punaista puolet vierailusta. Aukoi päätä, dominoi keskustelua, vittuili suorastaan. Sitten se sanoi mulle, että olen samanlainen, että meillä on samanlaiset luonteet. Se todella pysäytti. En mä halua olla sellainen ihminen, joka itsekkäällä käytöksellään aiheuttaa toisille pahaa mieltä ja alemmuudentuntoa. En minä haluaisi olla se ihminen, joka latistaa toisen ilon vähättelemällä. En koskaan tahtoisi yhdenkään läheisen ihmisen joutuvan pohtimaan, eikö hän kelpaa sellaisena kuin on. Vain siksi, että minä kohtelen häntä väärin. Mutta olenko minä silti sellainen, vaikka en haluaisi ja vaikka en omasta mielestäni ole? Ei omia virheitään aina näe. Kuinka arvioida itseään objektiivisesti? Eihän se onnistu.

Mutta sitten tuo Tirianin postaus, johon yllä linkitin. Niin tuttuja ajatuksia! Mun ystävyyssuhteet ovat aina olleet jollain lailla hankalia, siis ihan itsestäni(kin) johtuen. Mä olen omistushaluinen ja panostan ihmissuhteisiin varmaan enemmän kuin moni muu (siis liikaa), jos kyseessä on ihminen, jota pidän tärkeänä ja erityisenä. Ei siinä vielä mitään pahaa, mutta kun mulla on huono tapa odottaa samaa vastapuoleltakin. Ja jos (kun) en saa mielestäni riittävästi (tai oikeanlaista) vastakaikua, yritän kovemmin ja lopulta surullisena ja alistuneena luovutan. Nytkin on käymässä niin joidenkin ystävien kanssa (koska en kestä etääntymisen ja lähentymisen aaltoliikettä) enkä tiedä, kuinka pitäisi toimia ja miten voisin estää sen. Ehkäpä kyseessä on jonkinlainen suojamekanismi, kun oikeastaan lähes alitajuisesti etäännytän itseäni ihmisistä, joilta en saa sitä, mitä haluaisin, jotta en joutuisi pettymään ja satuttaisi itseäni. Jossain kohtaa pettymyksiä tulee liian monta kestettäväksi enkä osaa estää itseäni pettymästä. En silti tarkoita, että se aina sen toisenkaan osapuolen vika olisi. Joskus voi ollakin.

Mutta mikä minussa sitten on vialla, jos kelpaan kaveriksi, mutta en tärkeäksi ystäväksi? Ehkä joku syy, joka tässäkin postauksessa on jo tullut esiin. Ehkä tulkitsen viestejä väärin, ehkä ylireagoin, ehkä kuvittelen vain. En kuitenkaan ole viiteentoista vuoteen saanut olla siinä onnellisessa asemassa, jossa on olemassa joku läheinen ystävä, joka tietää minusta melkein kaiken, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa, joka ymmärtää minua ja haluaa päivittäin tietää, mitä minulle kuuluu. Liittyykö se pelkästään siihen, että aikuise(mpa)na aika kuluu arjen pyörittämiseen ja velvollisuuksiin vai olenko minä muuttunut vääräksi vuosien varrella?

Ystävyys on tosi vaikea laji enkä mä ole koskaan ollut kovin hyvä siinä.