Edit:

En tiedä mitä tapahtui. Koko tämä postaus oli kadonnut tässä illan aikana. Siis tottakai myös ne kaksi kommenttia, joita en ehtinyt edes nähdä vielä, mutta huomasin, että joku oli sanonut jotain :( Ketä te olitte, mitä sanoitte? Apua! Onneksi postaus sattumalta oli tallessa, kun kirjoitin sen poikkeuksellisesti tekstinkäsittelyyn aluksi enkä ollut ehtinyt sulkea sitä ikkunaa. Onni onnettomuudessa.

- - -

Olen ollut vähän kipeänä. Eilisen ja tämän päivän kotona kuumetta potemassa. Olen kyllä saanut nukutuksikin vähäsen eivätkä silmien aluset näytä enää siltä kuin olisin jättänyt ripsivärit pesemättä muutaman viikon ajan. Hyvähyvä.

Kaksi työpäivää ja sitten reilun viikon vapaus. Perjantaina on jo lomaa ja koko ensi viikko samaten ihan vain mun aikaa. Perjantaina käyn lounastamassa työkaverin kanssa ja sitten pomppaan bussiin ja matkaan Tärkeän luokse. Sieltä etenen vielä etelämmäs ja tapailen ensi viikolla ystäviä pääkaupunkiseudulla. Sain sovittua ensi viikolle yhden sellaisen tapaamisen, josta olen ihan erityistihinässä. Olen kertonutkin siitä mun ihanasta entisestä työkaverista, joka vaihtoi muihin hommiin vuodenvaihteessa, enkö olekin? Silloinhan mä pelkäsin, että meidän yhteys katkeaa kokonaan, mutta ei se olekaan katkennut. Arvelin, että se ehkä halusi vain pitää hyvät työkaverivälit ja oli siksi niin mukava ja ihana, mutta kun kävimme kirjeenvaihtoa, kävi ilmi, että se sittenkin on pitänyt mua ystävänään. Vieläpä ilmeisesti aika tärkeänä sellaisena. Itkin niitä viestejä lukiessani, kun olin niin helpottunut. Sittemmin ollaan kirjoiteltu silloin tällöin, kummallakin kun on ollut sellaista kiitolaukkaa koko kevät. Olen tavannut hänet pari kertaa kevään aikana työasioiden merkeissä, mutta ei olla ehditty jutella oikeastaan paljon mitään, kun on ollut niin kiireiset aikataulut. Mutta ensi viikolla otetaan vahinko takaisin ja käydään rauhassa syömässä. Olen ihan täpinöissäni! Toivottavasti syksyllä tavataan useammin, kun asun lähempänä häntä. Se ihminen on mun idoli! Mutta siis lomailen tosiaan viikolla Helsingissä ja ensi viikon perjantaina palaan sitten taas kainalon kautta kotiin ottamaan vastaan vieraita, jotka eivät olekaan käyneet mun luona kertaakaan.

Mä olen jotenkin vähän tainnut villiintyä tän vuoden aikana. Olen touhunnut aika paljon sellaisia juttuja, joita en entisessä elämässäni olisi uskaltanut kuvitellakaan tekeväni. Ilmeisesti viime talvi teki musta vahvemman sittenkin, vaikka ei aluksi tuntunutkaan siltä. Päätin nimittäin ihan omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni hetken mielijohteesta viime viikolla, että tänä kesänä menen festareille (tietämättä, saanko sinne ketään kaveriksi tai edes, että täytyykö mun nukkua koivun alla). Ne, jotka tuntevat mut ennestään, tietävät, että se on jotain niin ennenkuulumatonta, että varmaan lentävät persuksilleen silkasta ihmetyksestä. Mutta niin mä kuitenkin keksin tehdä, kun kampaajalla käydessäni satuin lehdestä huomaamaan, että Ankassa on tänä kesänä melkein kaikki suosikit. Ja sain mä seuraakin sinne jo, kun eräs tietty lupautui mukaan. Iiih! Se meinaa sietää mua siis ainakin elokuulle asti :D Huippua! Tosin, nyt jos sallitte vielä siirapin valuttamisen ja hattaroinnin (No, ei teiltä kylläkään kysytä, sori vaan!), niin on mulle kerrottu, että "Me ollaan aina!". Musta tuntuu ihan samalta! Tää on ihan hullua, miten nopeasti voi tulla tällaisia ajatuksia, mutta en toki valita yhtään. Jotenkin vaan on niin luonnollista ja oikeaa ja... ihan täsmälleen juuri sellaista, jollaista en ole uskaltanut haaveilla oikeassa elämässä olevan olemassakaan (vain leffoissa ja Harlekiini-kirjoissa). Elämästä ei tosiaan puutu nyt yhtään mitään. On ihan kaikki kohdallaan. Kuinka se tapahtui näin varkain ja nopeasti? Hjee!