Jos nyt en tule kipeäksi, en sitten milloinkaan. Vietin juuri äsken rapsakan 2,5-tuntisen kesäteatterissa. Näytelmä oli ihan hauska ja viihdyin muuten, mutta voi jumalauta, että siellä oli kylmä! Tottakai omaa hölmöyttäni alipukeuduin, mutta minkäs minä sille voin, että kun lähdin kotoa, paistoi aurinko ja kun ehdimme perille, satoi vettä kuin saavista kaataen ja tuuli viuhui niin, että tukka melkein päästä irtosi!

Tänään ei ole ollut yhtään hyvä päivä. Näköjään heti, kun elintärkeäksi muodostunut annos Tärkeää jää saamatta, minusta tulee pahantuulinen ja kireä. Hän on siis nyt nettiyhteyksien saavuttamattomissa ja minua hermostuttaa kököttää yksin kotona ja tuijottaa näyttöä. Selviän toki, mutta kun on tottunut siihen, että puhelin piippaa jatkuvasti ja illat istutaan netissä kommunikoiden, on tosi omituista, että ei yllättäen olekaan niin. Onneksi pian on torstai ja nähdään taas.

Aamu alkoi kertakaikkisen typerällä ja turhalla koulutuksella, jossa jouduin kiistelemään koulutettavien kanssa siitä, kumpi tietää paremmin, minä vai ne. Voitin, ainakin omasta mielestäni. Koulutuksen piti kestää kuusi tuntia, mutta tiristin asiat sitten kahteen, jotta pääsisin nopeammin sieltä pois. Puhuinkin ääneni käheäksi ja lähinnä pihisin loppupäivän. Työpaikalla jotenkin ihan kaikki mahdollinen otti päähän. Kaikki. Iltapäivän infotilaisuus melkein nasautti verisuonet päästä poikki, kun eräs asioista tietämätön puhui läpiä päähänsä ja järjesti parilla lauseella viattomille työmuurahaisille viikkokausien verran ylimääräistä työtä tuosta vaan tajuamatta sitä itse ollenkaan. Onneksi minä olen siinä vaiheessa jo jossain muualla enkä joudu omalta osaltani räpiköimään niiden asioiden kanssa. Säälittää kylläkin, että joku kyllä joutuu nekin hommat tekemään.

Tuli kuitenkin jopa vähän haikea olo illan mittaan työkavereiden kanssa jutellessa (työpaikan tarjoama siis tämä teatterikeikka), kun tajusin, että eipä tule enää tuossa työpaikassa moisia tapahtumia eteen, vaikken siis edes haluaisi jäädä. Työkaverit tuolla on ihania kumminkin. Niitä tulee ikävä, vaikka mukavaa porukkaa uudessakin paikassa on. Aina sitä kuitenkin on haikea olo, kun jostain joutuu luopumaan.

Töistä lähtiessäni teloin itseäni jälleen. Mukulakivikatu ei ole kanssani yhtään yhteensopiva elementti ja tirpaisin itseni turvalleni näppärästi suoraan kaupungintalon edessä. Naama punaisena siitä sitten sipsutin äkkiä karkuun ja pysyinkin pystyssä loppumatkan. Miten se katu onkin niin kamalassa kunnossa? Kivien väleissä sellaisia railoja, että sinne solahtaa helposti leveämpikin korko ja jää juntturaan. Luulisi, että kaupungintalon edusta hoidettaisiin erityisen hyvin, kun Isoherrat siellä patsastelevat, mutta ilmeisesti ei sitten. Kun könysin ylös pyllähdyksen jälkeen raivostutti siinä määrin huolella, että melkein kiljuin ääneen muutaman tarkoin valitun kirosanan. Polvi oli onneksi ennestään jo ihan paskana, joten ei tästä nyt mitään merkittävää lisävauriota tullut kuitenkaan. Ja varmaan turha mainita erikseen, että myöhästyin bussista ja jouduin odottamaan uutta kokonaiset puoli tuntia. Toki edellinen bussi kaahasi pysäkiltä juuri siinä vaiheessa kun olin sen takarenkaan kohdalla viilettämässä kohti etuovea eli ei taas monesta sekunnista kiinni jäänyt. Siinä vaiheessa teki mieli heittää bussikuskia kivellä päähän, vaikka eihän se sen vika ollut, että minä itse olin myöhässä. Jos en olisi rypenyt, olisin ehtinyt. Se tieto luonnollisesti helpotti oloa merkittävästi (yeah, right...).

Ja nyt sitten siis paleltaa, polveen koskee, selkä on kipeä, niskat on jumissa, pyykit pesemättä ja aivan armoton ketutus päällä. Kaiken kruunaa kamala ikävä. Kummallista, miten jollain ihmisellä on niin iso vaikutus toisen mielialoihin. Huok...

Ainiin, mut Ankkaliput on tulleet! Hurjaa! Ja leffat samoin! Jee!

Höh, nyt mun itsesäälipostaus sai ihan sopimattoman lopun.