Ette kai te kuvittele, että mä päivitän joka päivä? Eihän mulle edes tapahdu mitään! Monina päivinä on ollut montakin kirjoituksen aihetta mielessä ja olen jopa muotoillut virkkeitä päässäni, mutta kun en ole heti saman tien päässyt kirjoittamaan niitä mihinkään, ovat unohtuneet.

Loma on ollut oikein rento, mutta miten vitussa voi olla jo torstai? Olen ollut töissä viimeeksi viikko sitten eikä todellakaan tunnu siltä. Tuntuu aivan kuin olisin ollut tuskailemassa työmaalla vasta eilen ja toisaalta viime perjantain työreissusta on pieni ikuisuus.

Maanantai meni vähän apeissa tunnelmissa. Olin kamalan väsynyt ja jouduin notkumaan junissa tuntikausia ennen kuin pääsin kotiin. Kiukuttelin kaikille kaikesta. Osittain kyllä ihan syystä, mutta ainahan sitä voisi muistaa kuitenkin esittää asiat edes jollain lailla rakentavasti. Ei sitä väsyneenä aina jaksa ja vetoan lisäksi siihen, että jos elämä on niin mullin mallin kuin nyt mulla, saa välillä käyttäytyä vähän huonosti. Jooko?

Palattuani kotiin maanantai-iltapäivällä erehdyin aukaisemaan Facebookin ja löysin sieltä viestin tulevalta ex-appiukoltani. Kyseli kuulumisia ja jaaritteli turhanpäiväisyyksiä. Ohjastin hänet ottamaan yhteyttä poikaansa, joka ei siis vieläkään ollut saanut aikaiseksi kertoa erosta vanhemmilleen. Tai kellekään muullekaan, luulen. No, nyt kertoi. Ja kun appis kuuli, virtuaaliseen postilaatikkooni kopsahti pitkä viesti siitä, miten pahoillaan hän on ja miten hän ei haluaisi minun katoavan kokonaan ja että ei hän yhtään arvostele, mutta kannattaa ennakoida, että tulee vielä niitäkin ajatuksia, ettei haluakaan erota. Vastasin melko tylysti, että ei tämä mun idea ollut alun perinkään ja että multa ei ole tässä paljon kyselty, olisinko halunnut vielä jatkaa. Aluksi olisin, mutta se meni pian ohi ja tajusin olla helpottunut siitä, että vuosien piina onkin ohi. Ei se silti tarkoita sitä, etteikö tämä olisi tosi vaikeaa, kun joutuu ohjelmoimaan päänsä aivan uusiin suunnitelmiin ja tulevaisuuteen.

Tuon viestinvaihdon jälkeen tuleva ex palasi töistä kotiin ja löysi mut itkemästä olohuoneesta. Yleensä sen tyyppiset tilanteet ohitetaan vain olkaa kohauttamalla, mutta nyt se vähän yllätti. Tuli viereen, taikoi huolestuneen ilmeen kasvoilleen ja kysyi, että mikä mua vaivaa. Ai että mikä? Mikäköhän?! Kyseli, onko jotain tapahtunut. No öö, mitä uutta vielä pitäisi tapahtua? Eikö tämä kaikki nyt jo riitä? Huusin sille naama punaisena, että tajuatko sä ollenkaan, että mä olen menettänyt aika paljon viime aikoina ja että se ihan vaan vähän ahdistaa ja stressaa mua. Että en pysty syömään enkä nukkumaan enkä tekemään mitään muutakaan: tärisen, juon kahvia, poltan ja hyperventiloin vain kaiken aikaa. Että eikö tämä nyt jo jumalauta ole riittävä syy vähän itkeä välillä? Normaalioloissa ex olisi suuttunut silmittömästi ja heittänyt jotain piikikkään vittumaista takaisin, mutta nyt ei. Se vaan tuijotti surumielisen näköisenä ja sanoi hiljaa, että tiedäthän sä, että sä voit puhua mullekin näistä asioista eikä meidän tartte olla niin etäisiä kuin ollaan oltu. Täh?! Sanoin sille, että kyllä mä kuule tajuan, että me ei voida olla yhdessä enkä mä edes halua enää, "Sä olet menettänyt mut jo.". Mutta ei se ymmärtänyt, mitä tarkoitin. Mutta mitä se tarkoitti? Miksi se käyttäytyi noin? Onkohan se saanut touhuistaan palautetta isältään? Onko se valaistunut? Luuleeko se, että mä rupean sen pikkuvosuksi, jota se voi käydä panemassa silloin, kun sattuu huvittamaan ja jos ei mistään muualta pyrstöä heru?

Kun olin ovella lähdössä, ex tuli perään ja piipitti, että kyllä hän nyt alkaa tajuta, mitä mulle tapahtuu ja miltä se musta tuntuu ja että hän hoitaa meidän väliset asiat nyt niin nopeasti kuin vain voi, että ne ei enää mun mieltä painaisi. Lupasi auttaa kaikessa, jossa voi. Riipaisi. Muistin joitain vanhoja asioita vuosikausien takaa, kun minusta vielä ilmeisesti vähän välitettiin. "Pärjäätkö sä nyt varmasti?" sai minut itkemään ulko-oven takana vielä vähän lisää. Tiistaina tuleva ex-anoppi yritti soittaa, mutten vastannut. Riipaisi lisää, se ihminen on mulle kovin rakas. En vain kykene puhumaan juuri hänen kanssaan näistä vielä.

Ei kai muuta. Paitsi, että eilen sairaalalla silmäpohjiani kuvannut hoitsu sanoi, että ihan kelvolliset katselimet mulla on. Ei sokeutumisen vaaraa. Jippii! Tänä iltana työkaverin kanssa parantamaan maailmaa ja huomenna deekuilen perusperjantaikännit. Sujuuhan se loma näinkin. Viinalla on ainakin läträtty taas monen kuukauden edestä.