Jos välillä vähän pidemmästikin.

Puolitoista viikkoa yhtäjaksoista tärkeilyä takana. Pisin aika tauotonta yhdessä olemista ja hyvin olemme selviytyneet toistemme omituisuuksista. Tai siis niistä asioista, jotka ovat toisten mielestä omituisuuksia, mutta meille suunnilleen normaalia arkipäivää. On kyllä tosiaan erikoista löytää joku, jonka ajatusmaailma on niin lähellä omaani (siis aika vinoutunut, kuten tiedätte) niin monissa asioissa. Melkein päivittäin tulee eteen asioita, joissa me olemme samanlaisia ja joissa ainakaan minun kanssani ei ole kukaan vielä toistaiseksi ollut samoilla linjoilla. Hämmästyttävää. Hyvällä tavalla. Tosi hyvällä. Tihisyttävällä.

Ei olla tehty juuri mitään erikoista. Käytiin Persereiässä viime viikonloppuna viettämässä iltaa kaveriporukassa ja olihan se huonosta musiikista huolimatta oikein kiva ilta (Kiitos pimpin' mamalle!). Seuraavana aamuna kärsin niin saatanallisesta krapulasta, että melkein liukenin majapaikastamme kaikessa hiljaisuudessa toisten nukkuessa pihalle oksentelemaan. Päädyin kuitenkin huokailemaan vessaan kahteen otteeseen aamuseitsemän jälkeen ja sen jälkeen sain hetkeksi aikaa vielä untakin. Erityisen vähän hymyilytti ymmärrys siitä, että olipa olo millainen tahansa, iltapäivällä edessä on joka tapauksessa kolmituntinen bussimatka kotiin. Yök. Selvisin silti jotenkin, Tärkeän avustuksella. Hän kiltisti tarjoili minulle aamulla kahvia, antoi luvan tupakoida (VIRHE! Miksen ikinä opi, että krapula ja tupakka ovat huono yhdistelmä?) tupakkalakostani huolimatta (No, edellisillan askillisen jälkeen ei enää yksi savuke tunnu missään. Niin, paitsi jos sen polttaa krapulassa.) ja bussimatkan aikana huolehti hellästi pahoinvoivasta tyttösestä tarjoillen vuorotellen karkkia ja juotavaa. Vaikka tuskin sillä itselläänkään kovin hyvä pössis oli.

Sunnuntaina siis rantauduimme Persereiästä tänne mun luokse eikä sittemmin ollakaan tehty oikeastaan mitään kovin erikoista. Leffoja on katseltu, poskia silitelty, silmiin hempeästi katseltu, ruokaa laitettu, kaupassa käyty ja syöty aivan liikaa aika montakin kertaa. Miksen opi ikinä sitäkään, että siitä tulee varmasti huono olo, jos otan vielä yhden ja toisen ja ehkä vielä kolmannenkin palan (ämpärillisen) jotain hyvää? Eikö sen pitäisi olla ihan loogista niin? Eikö voisi kuvitella, että kun kerran vetäisee oikein kunnon ällötysähkyn, seuraavalla kerralla muistaisi, ettei niin kannata tehdä? Ehkä olen vähän hidas tai yksinkertaisesti tyhmä. Ehkä.

Perjantaina kävimme leffassa. Narnian toinen osa oli pettymys, ihan tuubaa. Tai kyllä siitä sen 9 euroa maksoi, mutta olisin oikein hyvin pärjännyt näkemättäkin. Leffassa oli niin monta omituisuutta, etten jaksa edes luetella niitä tässä. Ehkä se aukeaa paremmin ihmisille, jotka ovat tutustuneet alkuperäisteokseen ennen leffan näkemistä? Leffan jälkeen tarkoitus oli käydä syömässä hyvin Sohwissa, mutta joku urpo oli keksinyt sulkea keittiön sieltä poikkeuksellisesti jo kahdeksalta sinä iltana. Ei sitten tarvinnut syödä siellä. Lopulta päädyimme toisaalle ja saimme kyllä vatsat täyteen, mutta jotain vikaa siinä ruuassa taisi olla, koska minä päädyin seuraavana yönä voimaan pahoin vessaan. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, turha yhtään virnuilla siellä. Join vain kaksi olutta. Ja tiedoksi vaan kaikille, että olipas paska palvelu. Hidasta ja tympeää. Meitä palveltiin myöhemmin kuin meidän jälkeen tulleita ja lopulta jälkeemme tullut nelihenkinen porukka kerkesi syödä annoksensa kokonaan ennen kuin meille tuli ruokaa. Anteeksi ei pyytänyt kukaan enkä minä taaskaan uskaltanut piipittää vastalauseita, vaikka olisi varmaan pitänyt. Kostoksi join toisenkin oluen.

Lahti ei pelota, vaikka etukäteiskuvitelmani siitä paikasta eivät ole olleet kovin ruusuiset. Olen elänyt elämäni käsityksessä, että Lahdessa asuvat lähes kaikki Suomen rikolliset, siellä ammutaan kaikki viimeistään vartin kuluttua kaupungin rajojen sisälle ehtimisestä ja noin 85% väestöstä on nistejä. Mielikuvani eivät ole perustuneet oikeastaan yhtään mihinkään, sillä en muista käyneeni Lahdessa kuin ehkä kerran joskus ihan pienenä katsomassa jotain hiihtokilpailuja. Nyt olen sitten käynyt siellä kahdesti ja onnistunut välttymään ammutuksi tulemiselta. Humalaisen tuuria, ehkä. Krapula siellä näköjään tulee, se laskettakoon miinuspuoleksi.

Tärkeän ja minun uusi koti on kiva. Sellainen aika tilava kolmio ja saunakin siinä on. Kävimme viime viikon lauantaina sitä katsomassa ja tykästyimme molemmat. Ei se tosiaan missään priimakunnossa ole ja matkaa rautatieasemalle on turhan paljon jotta Helsingissä viitsisi kauhean pitkän aikaa sieltä käsin käydä töissä, mutta kohtuullisen siistissä kunnossa asunto on ja mukavalta näytti. Jos (tai kun) saan siirron ja pääsen tekemään töitä Lahden toimipisteessä (Olen jo kysynyt, tietysti, mutta tuleva esimies on lomalla vielä.), työmatkasta tulee oikein passeli, suunnilleen kilometri. Sen jaksaa kävellä, vaikka olisi huonompikin keli. Siirtoa olen siis pyytänyt, mutta maailma ei kaadu siihenkään, jos en sitä saa. Helpottaisihan se kuitenkin aika paljon olemista, jos säästyisi puolentoista tunnin työmatkalta enkä suoraan sanoen usko, että työnantajallakaan on mitään syytä kieltää multa tuota juttua, koska alun perinhän mulle tarjottiin Lahtea sijoituspaikaksi Helsingin sijasta. Eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä.

Jos siirtoon ei suostuta, täytyy miettiä, mitä sitten tehdään. Yksi vaihtoehto on etsiä koti rautatieaseman vierestä, jolloin työmatka vähän lyhenee. Toinen vaihtoehto on hakeutua Helsinkiin ja kolmas (ja viimeinen, siihen minä en haluaisi lähteä) vaihtaa työpaikkaa. Käytännössä tuota kolmatta en kyllä edes halua harkita, vaikka teoriassa se voisi olla mahdollista. En sulje mitään ovea kokonaan kuitenkaan. On jo tarpeeksi monta kertaa nähty, miten käy, kun uhoaa, että mä en ainakaan koskaan...

Niin, ei mua huoleta yhdessä asuminen ollenkaan. Uskon, että siitä selvitään oikein hienosti ja jos ei selvitä, se on sen ajan murhe. Tiedän, että jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä ja valitsisin toisin, katuisin sitä, että en uskaltanut. Parempi katua tehtyjä tekoja kuin aina kärvistellä sitä, mitä olisi pitänyt uskaltaa tehdä. Ja mitä mulle voi tapahtua? Jos asiat ovat mennäkseen oikein kunnolla päin vittua, Tärkeän kanssa menevät sukset ristiin, jolloin mua vituttaa aivan taatusti niin paljon, ettei henki kulje. Mutta eikö ole parempi huomata mahdollisimman aikaisin, jos ei toimi? Eikö se toimimattomuus käy ilmi ihan samalla tavalla sittenkin, jos kymmenen vuoden tapailun jälkeen vihdoin uskaltaisimme yrittää yhdessä asumista? Ja käsittääkseni Lahdesta pääsee pois, jos siellä ei suju. Jos lähtee menemään päin persettä eikä tilannetta saa korjatuksi, kamat kasaan ja kohti uusia haasteita. Miksi ja mitä pitäisi siis pelätä? Kyllä mä osaan jo pitää itsestäni huolta.

Viime talven jälkeen tämä ei tunnu yhtään pelottavalta. Mä uskallan! Mä olen uskaltanut paljon isompiakin asioita tänä vuonna. Olen uskaltanut sanoa ja tehdä enemmän kuin aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Isoin uskallus oli irtisanoutua vakituisesta työstä ja turvatusta tulevaisuudesta. Siitä mä olen oikeasti ylpeä. En vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan uskaltavani koskaan tehdä sellaista, mutta niin vaan tein ja samalla astuin puoliksi tyhjän päälle. Oikeasti tänne jääminen ei kuitenkaan ollut mikään vaihtoehto. Olisin riutunut ja turhautunut aika nopeasti töissä ja eristäytynyt vielä nykyistäkin enemmän. Siksi irtisanoutuminen ei oikeastaan ollut kovin uhkarohkea teko.

Mutta vaikka mä taas tajuan kuulostavani eka kertaa ihastuneelta teinitytöltä, on sanottava, että mua ei yhtään huoleta, etteikö tämä juttu Tärkeän kanssa toimisi myös yhteisessä kodissa. Miksei toimisi? Joo, siellä on arki ja tulee huonoja päiviä, tietysti. Mutta jos kaikki tuntuu näin paljon oikeammalta kuin koskaan aikaisemmin ja jos olen ihan jatkuvasti hattaroissani edelleenkin ja varsinkin (Ja tämä on Iso Juttu, kun on musta kyse:) kun en ole vielä kertaakaan ärsyyntynyt mistään Tärkeän tekemisistä, ei tämä ihan kaikkein huonoin lähtökohta voi olla, eihän (Parhautta on tietenkin myös se, että tuo toinen on suunnilleen yhtä syvällä hattarassa ja vaahtokarkissa)? Ja mä olen kyllä tosi taitava ärsyyntymään, kuten tiedätte. Mutta joo, kyllä me vielä riidellään, tiedän. Ja mä haluan antaa elämäni tuolle ihmiselle. Ei tällaista tule elämässä eteen montaa kertaa. Kaikille ei kai sitä yhtäkään. Ja mä olen niin kiitollinen tästä omasta onnestani, että en osaa sitä oikein sanoakaan. Kiitollinen siitä, että on olemassa tuollainen ihminen, että se osui mun reitilleni (No, siitä kiitokset kuuluvat kyllä ihan yhteen tiettyyn osoitteeseen :) ) ja että minä kelpaan sille. Että olosuhteet antoivat periksi ja kaikki tämä on mahdollista. Että universumi jousti: että se antoi mahdollisuuden.

Muuttolaatikot odottavat tuolla eteisessä. Kolmetoista pientä laatikkoa, niihin pitäisi mahtua. Yhtäkään lootaa en rupea vuokraamaan vaan ajattelin jopa niin, että noihin laatikoihin pitäisi mahtua kaikki se, minkä haluan mukaan ottaa. Loput roskiin, kierrätyskeskukseen tai mihin nyt saan menemään. Sisko ottaa onneksi suurimman osan huonekaluistani, joita en myöskään kaikkia rupea kuljettamaan mukanani. Täältä lähtee mun kanssa ainoastaan muutama huonekalu, pesukoneet ja pakastin sekä pelkästään välttämätön kokoelma pienempää tavaraa. Siis ne kolmetoista laatikollista, tarkasti ottaen. Sisko oli tyytyväinen saadessaan hyvää tavaraa, sillä eihän noissa kalustimissa vikaa varsinaisesti ole, mutta minä en niitä enää halua. Haluan ostaa uudet, aloittaa alusta. Toisaalta, kun yhteen pistetään kaksi erillistä taloutta, on taas montaa tavaraa kaksin kappalein, jos toinen ei hankkiudu omistaan eroon.

Niin, äidin luona käytiin. On pakko kirjata muistiin, että se yllätti. Positiivisesti. En tiedä, oliko se niin hämillään tilanteesta vai mikä mielenhäiriö sillä oli, mutta siinä, kun kaahattiin pihaan ja se tuli vastaan, se sanoi mulle ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa (tai ainakin mun elinaikanani...), että mä olen laihtunut. Mun äiti! Mulle! Huhhuh! En mä kyllä oikeasti ole laihtunut viime viikkoina yhtään, mutta mahdollisesti muutaman kilon sen jälkeen, kun olen äiskää viimeeksi nähnyt. Olikohan se toukokuun puolivälissä..? Äiti osasi käyttäytyä kohtuullisen mallikkaasti. Vittuilihan se mulle tietysti, mutta pääasiassa leikkimielisesti kuitenkin. Tölväisi jossain vaiheessa vähän, mutta annoin anteeksi, kun se oli muuten niin kiltisti. Kutsui itseään anopiksi, mitä hämmästyin, mutta tulkitsin siitä, että taisi olla mieluinen vävykokelas.

Paria kaveriakin on tavattu ja yhtä nähtiin yllättäen viikko sitten bussipysäkillä. Yksi kultapieni kävi tiistaina lukemassa seksikirjoja ääneen (Kyllä, luitte oikein. Ei, en meinaa selittää.) ja torstaina työkaverini piipahti iltateellä. On siis oltu kovasti sosiaalisia, vaikkei varsinaisesti mitään kovin erikoista ole tehtykään. Hienosti tuo Tärkeä on edustanut, olen siitä oikein ylpeä.

Nyt vielä viikko yhdessä täällä mun luona. Sitten mun viimeinen työviikko, jonka vietän yksin kotona. Teen työt loppuun ja pakkaan tämän kämpän. Kuun vaihteessa yhdessä Ankkaan ja siitä alkaakin mun loma. Pakkaan tosiaan tämän asunnon siinä kuun vaihteessa jo ja ilmeisesti ainakin viimeisen viikon ennen muuttoa luuhaan Tärkeän luona, koska siskoni käy noutamassa suurimman osan tavaroistani (kuten esimerkiksi sängyn) itselleen. Sitten puolivälissä elokuuta hiissaamme tavaramme yhteiseen osoitteeseen. Jänskää!