On taas pasmat sekaisin. Äiti soitti ja kertoi olleensa puheissa edesmenneen rakkaan äidin kanssa. Minua oli kovasti pyydelty käymään puhumaan asioista ja puhelussa selvisi taas jotain uuttakin.

Edesmennyt oli läheltä piti -tilanteen jälkeen kirjoitellut ilmeisesti varmuuden vuoksi ja tapahtuneesta säikähtäneenä jäähyväiskirjeitä läheisilleen. Viimeisin tyttöystävä ei ollut kirjettä saanut, niitä oli ollut ilmeisesti vain pari-kolme. Mulle oli ollut vain tyhjä kuori enkä tiedä, mitä kirjeelle oli tapahtunut. Ehkä ei ollut mitään sanottavaa, ehkä kaikki oli jo sanottu. En tiedä, mutta vähintään miljoona kysymystä tuo tietenkin herätti. Viimeisin tyttöystävä oli käynyt edesmenneen rakkaan äidin luona vast'ikään ja nähnyt mulle osoitetun kirjekuoren muiden tavaroiden joukossa. Oli todennut vain, että edesmennyt "selvästi edelleen rakasti" minua. Niinhän se itsekin ennen kuolemaansa sanoi. Miten tämä ei koskaan yhtään helpota?

Kovasti haluaisin mennä käymään, nähdä kaikki vanhat kirjeet ja kaiken muun, mitä edesmenneestä rakkaasta jäi (myös sen tyhjän kirjekuoren), mutta en tiedä, pystynkö siihen vieläkään. Haluaisin kuulla, mitä edesmennyt on äitinsä kanssa puhunut minusta ja muutenkin asioista. Onko se osa surutyötä vai veitsen vääntämistä haavassa?  Ei se tuo häntä takaisin kuitenkaan. Voi kun voisin vain soittaa ja kuulla äänen. Ja haluaisin kuulla hänen sanovan, että kaikki järjestyy ja hän pitää minusta huolen. Niin se ennen oli, siihen pystyi aina luottamaan.

Onneksi on ne unet. Niitä on ollut edelleen aina silloin tällöin. Tunnelmaltaan ja sisällöltään samanlaisia kaikki, tapahtumapaikka on vain eri.

Sydäntä puristaa. Ikävä on aivan järkyttävä.