Kiitos kimulit edellisen postauksen kommenteistanne. Ja kaikista niitä edeltävistä tietysti myös.
Eilinen meni vähän hysteerisissä tunnelmissa. Soitin tulevalle työparilleni heti tuoreeltaan uutiset saatuani ja hihkuimme kilpaa puhelimessa. Sitten puhelu suosittelijalleni samoissa merkeissä. Ja nykyiselle työkaverille. Tekstiviesti Herra Johtajalle, joka puhui puolestani. Nyt se on julkista tietoa, nyt sen saa sanoa. Nytkö minusta tulee Jotain?
Yleistunnelma viime päiviltä on ollut ihan onnellinen ja pirskahteleva. Kuitenkin esiripun takana tapahtuu muutakin. Asioita, joita muut eivät näe. Pelottaa, mitä tästä tulee. Ahdistaa odottaa sitä iskua, jonka arvelen olevan jo nurkan takana väijymässä sopivaa hetkeä katkaista toiveilta siivet. Ehkä ne eivät enää haluakaan palkata minua? Ehkä en saa asuntoa? Ehkä tapahtuu jotain muuta, joka jotenkin tuhoaa tämän kaiken onnen, joka tuntuu tällä hetkellä liian hyvältä ollakseen totta. Liian täydelliseltä osuakseen minun kohdalleni. Minun, joka en onnistu koskaan missään. Entä jos tapahtuu jotain aivan muuta ikävää ja romahdan? Kantavatko siivet vielä näin pitkiä matkoja? Kantavatko koskaan? Entäs, jolleivät?
Sitten on syyllisyys. Olen eroamassa, ei nyt saa olla iloinen. Olen jättämässä työkavereita pulaan, ei siitä saa tuntea onnea. Hylkään Jyväskylän, miten kehtaankin? Kaikki tämä ristiriitaisuus on väsyttänyt pääni, en jaksa ajatella. Onko se joku suojamekanismi, joka on pärähtänyt päälle siinä vaiheessa, kun asioita alkoi tulla liikaa? Liikaa onnea ja liikaa epäonnea yhteen päähän sovitettavaksi. Moniajojärjestelmäni on taantunut tasolle, jossa se pystyy käsittelemään ainoastaan yhtä asiaa kerrallaan, mistä osittain johtuvat varmaan myös mielialojen uskomattoman nopeat ja voimakkaat vaihtelut. Olenko mielipuoli? Yhdessä hetkessä suren kuollutta rakasta niin, että rintaa viiltää. Itken lohduttomasti, valahdan kasaan. Seuraavassa hetkessä ystävä sanoo jotain, joka saa minut muistamaan, miten hyvin asiani oikeastaan ovatkaan, kun minulla on juuri hänet ja onnen tunne tulvahtaa täyttämään minut yhtä nopeasti kuin edellisessä hetkessä ikävä ja suru. Ja tätä tapahtuu jatkuvasti, useita kertoja päivässä. Suru vyöryy yli musertaen minut kokonaan ja hetken päästä jo rakastan koko maailmaa. En kykene muistamaan yhdessä hetkessä kaikkea sitä, joka tekee kokonaisuuden: hyviä ja huonoja asioita. Ajelehdin ääripäissä. Vai olenko jo seonnut?
Avioeroa pitäisi surra, mutta en oikein ehdi, pysty tai osaa. Se ei ole kuitenkaan edes täysin konkretisoitunut vieläkään, kun ex edelleen asuu samassa asunnossa. Viikko vielä. Samaa pelkäsin jo syksyllä, kun rakkaasta aika jätti, mutta nyt huomaan, etten ole käsitellyt sitäkään asiaa vielä kunnolla. Alitajunta kai vain työnsi senkin jonnekin mielen perukoille suojamekanismin varjolla, jotta en lyyhistyisi. Olen väistellyt koko aihetta mielessäni ja ajatellut kiireesti jotain muuta, jos mietteet ovat yrittäneetkään hipaista menetystäni. Kuolemasta on nyt puoli vuotta ja se tuntuu yhä vieläkin yhtä raastavan kipeältä kuin tuoreeltaan. Enkä edes haluaisi, että koskaan helpottaa, en halua unohtaa.
Tuhosin viime kesänä kaikki saapuneet tekstiviestit. Harmittaa. Muistelen kuitenkin, että rakkaan viimeinen viesti oli sisällöltään jokseenkin tämä:
"Rakastan sinua yhtä paljon kuin aina ennenkin, sisko."
Ehkä juuri siksi tämä rakkaan runo on mulle niin kovin tärkeä.
Kommentit