Jotenkin vähän surumielinen olo. Haikea ja pelokas ja sitten toisaalta kovin odottava ja innokas. Rauhallinen kuitenkin.

Olen ollut aika paljon yksin, itsekseni. Kyllästyttää jo, kun ei oikein mitään tapahdu ja toisaalta olen liian saamaton tehdäkseni asialle paljon mitään. Illat istuskelen kotona ja koitan saada ajan kulumaan, jotta aamulla voisin taas mennä töihin ja tavata ihmisiä. Eilen alistuin ja kävin äidin luona, kun en halunnut taas olla koko iltaa yksin kotona. Tänään ex kävi nopeasti pyörähtämässä täällä ja kutsui pelaamaan Simsiä luokseen. Ehkä ensi viikolla. Onneksi viikonloppu tuo tullessaan eukkoporukan ja illanistujaiset. Jotain kivaa odotettavaa! Kaipailen kovasti juttukaveria niinä aikoina, kun olen yksin. Ehkä tämä kaikki sekavuus ja isot asiat elämässä vaikuttavat niin, että koko ajan pitäisi olla juttelemassa jonkun kanssa? Ennen olen pärjäillyt yksikseni paljon paremmin.

En oikein tiedä, mitä tehdä. Tahtoisin kaiken oikean, ihan kaiken. En mitään yltiöpäistä riemua ja pintaliitoa vaan tavallista onnellista elämää. Ystävyyttä, rakkautta, onnea, terveyttä, rauhaa ja välillä sopivina annoksina perhosia vatsaan. Sitä perinteistä. Välillä tuntuu likipitäen oikealta nytkin, mutta sitten pitkä yksinäinen ilta yllättää ja rupean ajattelemaan liikaa. Toisaalta kaikkien niiden mielessä pyörivien asioiden ajatteleminen on varmaankin välttämätöntä ja mun on vaan pakko opetella olemaan itsekseni, tykkäsin tai en. Tuskin sitä vapaaehtoisesti koskaan rupeaisinkaan harjoittelemaan. Pääasia, etten enää flippaile laidasta laitaan ja säikyttele tärkeimpiä ihmisiä pois. Mutta silti.

Kuinka saisin muut ihmiset ymmärtämään, mitä tarvitsen ja mitä haluan, jollen osaa oikein pukea sitä sanoiksi? Haluaako kukaan edes antaa mulle sitä, mitä oikeasti tarvitsen? Mutta kun mä tarvitsen, niin kamalan kovasti. Jotain oikeaa, syvää, täydellistä. Jotain, johon uppoutua, jolla täyttää elämä ja tyhjiö sisällä (No hehheh vaan te pervot, kyllä mä tiedän, mitä tuli ensimmäisenä mieleen.). Jotain.