Sähköpostiin ja puhelimeen on tupsahdellut viestejä tasaiseen tahtiin viime päivinä, kun tämä uusi suunnitelmani on kantautunut uusiin korviin. On ollut suorastaan hämmentävää ja varsinkin liikuttavaa huomata, miten paljon merkitystä ystävillä ja sukulaisilla on, kun itsellä menee huonosti. Hyvinä aikoina sitä hölmönä kuvittelee tulevansa toimeen itsenäisesti melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten vasta, kun elämältä katoaa syystä tai toisesta pohja, tajuaa, miten väärässä onkaan ollut.

Apua on tarjottu monelta suunnalta, yllättävistäkin paikoista. Muuttoavuksi on ilmoittautunut monia ja muuttoauton hankinnassa lupautunut avustamaan myös muutama kaveri. Puuttuvaa irtaimistoakin on tarjouduttu täydentämään muutamasta suunnasta ja kissanhoito- ja tietokonejelppiä on tilauksessa parilta kaverilta. Pääkaupunkiseudulla asuvat ja sieltä sopivia kontakteja tuntevat ovat antaneet paljon kullanarvoisia vinkkejä asunnon sijainnin suhteen. Mullahan ei tosiaan tuo pääkaupunkiseudun maantiede ole kovin hyvin hanskassa. Tukea, sympatiaa, kuuntelevia korvia ja tukevia olkapäitä on paljon ja tarvitsen varmasti niistä jokaista ennen kuin pärjään. Älkää unohtako minua tässä välissä, vaikka muuttopäivä onkin vielä kuukausien päässä.

Kiitos kaikille teille, rakkaat ihmiset! Mä en selviäisi tästä mitenkään ilman teitä kaikkia. En voisi olla onnekkaampi, kun mulla on teidät. Ihan totta. Te olette joka ikinen osa sitä syytä, jonka vuoksi jaksan aamuisin nousta sängystä, mennä töihin hoitamaan velvollisuuteni ja pitää yllä uskoa siihen, että onnen täytyy kääntyä munkin kohdalla ennemmin tai myöhemmin. Ehkä uusi työpaikka on ensimmäinen osa sitä uutta onnea?

Ps. Tänään on merkkipäivä. Olen mennyt ensi kertaa kihloihin tasan 12 vuotta sitten. Kippis sille.