Eilinen meni taas ihan ulinaksi. Jotenkin seinät alkoivat kaatua päälle heti siinä paikassa, kun kotiin pääsin ja kaikki mahdollinen ahdisti. Keskeneräiset asiat tietysti eniten, mutta myöhemmin tuli suru puseroon silkasta pettymyksestä. Kun on vuosikaudet suunnitellut elämäänsä tiettyyn suuntaan, panostanut kaikkensa, yrittänyt parhaansa ja kaikki mureneekin käsiin yhtenä kylmänä joulukuun päivänä, on pään ja sydämen sisällä aika tyhjä olo. Tuntuu epävarmalta yrittää edes aloittaa miettimään mitään uutta, kun ei tiedä, koska matto nykäistään uudestaan jalkojen alta ja kuka sen tällä kertaa tekee.

Illalla juttelin parin ystävän kanssa. Toisen kanssa keskustelut kulkeutuivat siihen mun rakkaaseen ihmiseen, jota ei enää ole. Itketti tietysti taas, tuli niin mahdottoman kova ikävä. Milloin se paha olo helpottaa? Miksi minulta otettiin joku tärkeä pois? En ole kirjoittanut siitä aikoihin, mutta mielessä se on joka ikinen päivä monta kertaa. Sydäntä pistää aina, kun ajatus vähänkin hipaisee koko aihepiiriä. Ulinaillan kruunasi hempeily parhaan ystävän kanssa. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla se joku, jolle soittaa koska tahansa ja joka rakastaa, vaikka mikä tulisi. Luulin kadottaneeni mahdollisuuden siihen, mutta en ehkä sittenkään. En edes typerien riitojen vuoksi. Päin vastoin: minusta tuntuu, että koko älytön vääntö pelkästään lähensi meitä. Lopulta minä sitten itkin myös silkasta onnesta.

Ja sitten on kaikki muutkin ystävät. Miten mä selviäisin kaikesta ilman teitä? En mä selviäisi. Meni vähän siirappiseksi tämä kirjoitus, mutta kokemus on osoittanut, että ei kannata jättää sanomatta, jos on tällaista asiaa. Olette rakkaita, ihan korvaamattomia.

Ps. Päästävät lähtemään töistä, nyt se taitaa olla varma juttu. Eikä tarvitse enää salailla :) Tänään juhlin hyvällä ruualla. Neiti Minkkisen sanoin Dressmannin mainoksia mukaellen: Onnea, Helsinki! Haista vittu, Jyväskylä!