Ai teitäkö muka oikeasti kiinnostaa kuulla vielä työasioista? Tai siis Päiviä lähinnä...

Joo, eka työviikko on nyt takana ja kaikki osapuolet ovat ilmeisesti vielä täysissä järjissään tai ainakin henki pihisee edelleen. Raskasta oli, mutta selvisin kuitenkin. Unet jäivät vähiin viikon jokaisena yönä ja univelka lähti kertymään heti. Väsyttää, mutta en viitsi käydä nukkumaan aikaisin tänään, kun kerran saa valvoa pitkään, koska ei ole aikaista herätystä. Ihan loogista, turha naureskella.

Ei mulla taida olla paljon uutta kerrottavaa töistä. Paljon uutta asiaa siellä tietysti on, hirviät määrät. Uusia ihmisiä, uusia toimintatapoja ja sekin pitää opetella, mistä saa ruokaa, kahvia tai toimistotarvikkeita. Miten toimitaan, jos sairastuu tai jos tarvitsee jotain muuta kuin edellä mainittuja? Mikä olikaan esimiehen nimi? Entäs esimiehen esimiehen? Tai mitä kaikkea siihen varsinaiseen työn tekemiseen liittyy? Aikaisemmin olen toiminut pelkästään yhden organisaation osajärjestelmien parissa. Niitäkin kertyi mulle yhteensä peräti seitsemän erilaista, joten voitte vain arvailla, kuinka monta salasanaa mulla nyt on muistettavana, kun jokaisella asiakkaalla on nippu osajärjestelmiä. Ja toki jokaisella asiakkaalla on ihan omat virityksensä siellä järjestelmissä enkä tietenkään ole vielä millään lailla perillä muista kuin siitä yhdestä tutusta asiakkaasta. Huoh!

Opittavaa on ihan tajuttomasti ja hetkittäin tuntuu aivan loputtomalta suolta edes yrittää. Ennen olin oman osa-alueeni paras asiantuntija organisaatiossani, mutta nyt kaukana siitä. Onneksi on kuitenkin hyvä pohja opetella uutta, kun jo tietää edes jotakin. Olen silti sentään jotain pientä saanut aikaan tällä ensimmäiselläkin viikolla ja tänään oli viikon tähtihetki, kun pääsin vähän vinkkaamaan kokeneemmalle kollegalle eräästä teknisestä kommervenkistä. Se ei tiennyt sitä ja minä tiesin! Olinkin sitten niin polleana loppupäivän, että en oikein saanut enää mitään aikaiseksi.

Työkaverit on kivoja. Tuntemattomatkin tulevat juttelemaan ja hämmästyksekseni tietävät minusta jo ennestään. Tietävät, mistä olen tullut ja mitä tekemään, vaikken ole sitä itse heille kertonut. Edellisissä työpaikoissa olen tottunut aivan toisenlaiseen meininkiin: kyräilyyn ja ikävämmän sävyiseen selän takana puhumiseen. Tänään meinasin hymyillä poskeni kramppiin pelkästään siksi, että pari työkaveria pyysi mua mukaansa syömään. En sitten lähtenyt kuitenkaan, kun kuulin, että tarjolla olisi uunimakkaraa ja perunamuussia. Niistä kun voi saada helposti joko tosi hyvää tai sitten tosi pahaa lopputulosta. Ihan kaikki hallinnolliset asiat sujuvat suorastaan huippunopeasti. Vastaukset kysymyksiin tulevat heti ja minusta ollaan kiinnostuneita. Tämä aiheuttaa hämäännystä ja epäuskoa päivittäin. Edellisissä paikoissa sain tottua siihen, että olipa kyseessä mikä tahansa asia, nopeaa toimintaa oli aivan turha odottaa.

Elämä on mallillaan muutenkin. Tärkeä on ihana ja kärsivällinen mun väsymykseni kanssa. Jaksaa kuunnella loputtomia ja tyhjänpäivisiä jaarituksiani työasioista eikä hermostu, jos olen väsymyksestä kiukkuinen ja kuljen naama nutturalla päivästä toiseen olematta ikinä mihinkään tyytyväinen. Mutta olen minä oikeasti, tosi onnellinen! Pieniä epäkohtia on varmasti jokaisen elämässä, mutta ei mulla mitään isompaa valittamista ole. Koti pitäisi viimeinkin siivota, vatsavaivat vaatisivat lääkärikäyntiä (Ajattelin työhöntulotarkastuksen yhteydessä työterveydessä mainita tästä vaivasta ja pyytää päästä tutkittavaksi.), univelkaakin olisi ja Big Brotherin 24/7:n ei välttämättä tarvitsisi pätkiä noin paljon. Mutta mulla on uusi jännä työ, ihania ystäviä ja varsinkin Tärkeä. Ei multa puutu mitään.

Nyt(kään) ei irtoa mitään tämän fiksumpaa, sori. Juuri juodulla viinipullollisella on varmaankin osuutta asiaan. Taidankin siis jatkaa nenänkaivuuta ja karkinsyöntiä.