Nimi on paperissa, se on menoa nyt sitten. Tämä saattaa olla yksi elämäni pahimmista virheistä tai sitten juuri oikea ratkaisu tässä tilanteessa. Asiat ovat taas vähän edenneet ja päätös on virallisesti sinisellä musteella vahvistettu. Jos palan loppuun, jos ahdistun, jos minut irtisanotaan, jos olenkin Helsingissä onneton, jos. Niin voi käydä, mutta kai sitä kuitenkin jotenkin toimeen tulee. Uusi työpaikka löytynee tältä alalta helpohkosti (tai ainakin nyt näyttää siltä, mutta eihän sitäkään koskaan tiedä) ja jollei, ainahan voi opiskella. Opintotuella ei elä, mutta ei kai sitä silti nälkäänkään kuole? Pahin ongelma on se, jos olenkin yksinäinen. Sille ei ole paljonkaan tehtävissä. En minä osaa ystävystyä pakon edessä kenen tahansa kanssa.

Elämä on tahmeaa, juuttuilee ja jumittaa. Pään sisällä on paine enkä osaa purkaa sitä. Siitä huolimatta, että iloisiakin asioita tapahtuu, minua väsyttää ja ahdistaa. En oikein edes osaa pukea sanoiksi sitä, miltä tuntuu ja mitä ajattelen. Tahtoisin elämääni ihmisiä, jotka tietävät juuri tarkalleen, miten kanssani ollaan, mutta eihän sellaisia ole olemassakaan. Enää. En minä aina itsekään tiedä, mitä haluan. Itse asiassa tiedän aika harvoin.

Naapurin rakki (Olen kyllä eläinrakas ihminen, mutta juuri nyt ajatukseni seinän takana lymyilevää elikkoa kohtaan eivät ole kovin romanttiset.) on herättänyt minut tällä viikolla neljänä päivänä puoli seitsemältä aamulla, vaikka olisin joka kerralla saanut nukkua pidempään. Väsyttää ja olen tosi turhautunut siitä, ettei sitä eläintä saada hiljaiseksi. Asiasta on tietysti huomautettu naapurin tädille, joka aina vain toistelee, että voivoivoi, pitääköhän meidän Mustille nyt aloittaa joku ikävä lääkitys, voivoivoi, kun ei meillä tälläisiä ongelmia ole aikaisemmin ollut. No, entäs sitten? Miksi minun pitäisi potea huonoa omaatuntoa siitä, että haluan nukkua kunnon yöunet? Täti ei varmaan edes uskoisi rakkaan Mustinsa räkyttävän hänen poissaollessaan ellei kerran olisi itse kuullut, kun juuri keskustelimme asiasta tuossa oven suussa ja huffe aloitti konserttinsa. Aina täti pyytää minua vain merkitsemään muistiin, milloin mekkalaa kuuluu, mutta ei tee asialle näköjään mitään. Ja minä tulen hulluksi, jos en saa nukkua rauhassa. Kyllähän minä tiedän, ettei se ole koiran vika, mutta olen jonkinlaisen kollektiivisen raivon vallassa, että vihaan jopa sitä henkilöä, joka on rakentanut asuntojen välille liian ohuet seinät.

Löydän vikaa kaikesta. Kissat on kivoja, mutta... Tilaamani uusi kaukosäädin on kiva, mutta... Uusi työpaikka on kiva, mutta... Miksei voisi olla vain tyytyväinen siihen hyvään? Mitä vikaa minussa on? Jostain syystä tarvitsen nyt ihan erityisen paljon Täydellistä Hyvää enkä jaksa arvostaa puolittaisuuksia. Kai se on vastapainoa niille Isoille Pahoille, joita elämässä on. Niille, joita en uskalla vieläkään ajatella, vaikka alitajunta puskee voimalla ajatuksia päähäni. Kohtalo soittaa radiosta sitä musiikkia, josta tulee mieleen se kesä, jolloin kävimme edesmenneen kanssa mökillä. Kaupungilla kävellessäni se heittää vastaani kävelemään ihmisen, joka näyttää melkein liian samalta kuin edesmennyt, mutta josta viime tipassa kuitenkin huomaa, ettei se ole hän. Kaupassa hyllystä tipahtaa lattialle tietyn merkkinen hiusväripakkaus, josta muistuu mieleen viimeinen tapaaminen, kun värjäsin edesmenneen hiukset. Seuraako minua joku näkymätön voima, joka pakottaa ajatuksia päähäni? Seuraako edesmennyt minua? Mitä hän yrittää minulle viestiä? Sitäkö, että ne ajatukset pitäisi ajatella vai sitä, että älä unohda minua? Minne edesmennyt on joutunut? Onko taivas olemassa?

Minusta tuntuu, että kirjoitan edesmenneestä enemmän ja uskallan puolittain ajatella Niitä Ajatuksiakin nyt, kun avioero tosiaan konkretisoituu. Jos edesmennyt olisi olemassa vielä, turvautuisin tässä kaikessa häneen. Olisin varmaankin ottanut pitkän sairausloman ja mennyt hakemaan turvaa hänen luotaan. Kuuntelemaan joka päivä, että älä pelkää, minä huolehdin. Se ei ole sama asia kenenkään toisen sanomana (Eipä sillä, että täällä erityisen pitkä jono olisikaan odottelemassa vuoroaan lausua noita sanoja.). Kenenkään toisen suusta ne sanat eivät ole yhtä vakuuttavia ja luotettavia. Ehkä pitkän yhteisen historian vuoksi. Siksi, että aina on voinut tietää, että vaikka mitä tapahtuisi, hän on aina olemassa. Ja nyt ei enää olekaan.

Ei kai sen kummempaa. Tänään ohjelmassa grillausta äidin luona. Se järjesti eilen ruokakaupassa taas sellaisen näytöksen, että ei kyllä enää kiinnostaisi mennä, mutta kilttinä tyttönä en kehtaa enää peruakaan. Äh!