Hei sinä Neiti Aika, tai joku muu vastaava taho! Nyt olis aika tärkeää asiaa. Nimittäin voisitko mitenkään lakata nopeuttamasta aikaa viikonloppuisin ja hidastamasta arkisin? Ei ole yhtään reilua tuo tuollainen, ainakaan mun mielestäni. En minä elä työlleni, ainakaan enää, enkä kaipaa arkipäiviä oikeastaan ollenkaan, joten eikö niistä voisi hankkiutua eroon vaikka kokonaan? Jooko? Tai voiko jossain tehdä lakialoitteen viisipäiväisten viikonloppujen ja kaksipäiväisten työviikkojen puolesta? Luin taannoin paikallislehdestä kolumnin, jossa kirjoittaja esitti mielenkiintoisen ajatuksen tähän samaan asiaan liittyen. Tiedättehän, että kun ihminen rakastuu, häneltä katoaa mielenkiinto melkein kaikkeen muuhun? Tiedätte varmaan senkin, että töihin on tuolloin usein aika hankala keskittyä, kun ajatukset ovat jossain aivan muualla kuin strategiapalavereissa, hinnoittelutunnuksissa, määräaikaisraportoinnissa tai tilinpäätösvienneissä. Kirjoittaja ehdottikin, että kaikille rakastuneille myönnettäisiin tietyn mittainen rakastumisloma siinä vaiheessa, kun sydän alkaa läpättää. Mielestäni aivan huikean hyvä ja käyttökelpoinen idea! Kannatan! Missä kaikki poliitikot, jotka ajavat tätä asiaa?

Niin, sinne meni taas yksi viikonloppu ihan kuin varkain ja hujauksessa. Tuntuu, kuin Tärkeä olisi tullut vasta äsken ja nyt hän jo lähti takaisin kotia kohti. Aika kuluu kuin siivillä aina, kun on hyvää seuraa tai mukavaa tekemistä. Saati sitten, jos on molempia yhtä aikaa! Eipä me mitään kovin erikoista tehty taaskaan, yhdssä oleminen on tärkeämpää kuin jatkuva tekeminen (kirjoitin ensin 'puuhastelu', kunnes tajusin, mitä siitä väistämättä tulee ensimmäisenä mieleen). Söpösteltiin lähinnä vain ja eilen kävimme leffassa ja vähän kaupungilla koikkelehtimassa. Sinkkuelämää-leffaa oli seuraamassa Tärkeän lisäksi varmaankin korkeintaan yksi toinen mies, mutta mukisematta istui, katsoi alusta loppuun ja tarjoili mulle naposteltavaa. Niin kiltti! Niin ihana! Niin juuri sellainen kuin pitääkin! No okei, muistakin syistä kuin siitä, että piti mut perunalastuissa.

Pientä ylimääräistä jännitystäkin saatiin järjestymään, kun pikkusiskoni tapasi meidät eilen. Yllätys oli melkoinen, kun sisko oli Tärkeän seurassa ihan heti kuin kenen tahansa vanhan tutun, vaikka yleensä on aina uusien ihmisten kanssa olevinaan cool ja jopa vähän turpa rullalla. Vapautuneesti ja höpsöjä puhuen se nyt käyttäytyi. Toisaalta, kukapa ei siinä seurassa olisi vapautunut? On vaikea kuvitella, että Tärkeän kanssa on mahdollistakaan olla vaivautunut tai varautunut jotenkin. Sisko antoi myös täysin tavoistaan poiketen ihan itse arvionsa. Yhdessä vaiheessa kyselin siltä vaivihkaa, että eikö tuo ookkin ihana ja kovin sisko nyökytteli, oli ilmeisen samaa mieltä. Myöhemmin sitten, kun Tärkeän silmä ja korva vältti, sisko kuiskasi mulle "Tosi kiva!" ja tänään vielä puhelimessa muisti mainita, että "Ihan ootte samanlaisia, hyvin sovitte yhteen.". Hihhii! Mun siskoni ei tuollaisia puhu oikeastaan koskaan, joten kyllä se varmasti sitä nyt tarkoittaa, kun kerrankin suunsa avasi. Kysyi sitten vielä, että saako äidillekin kertoa, että mulla on kiva poikaystävä. No öö.. miksei saisi? Tietysti saa! Ja olen kyllä sen itsekin sille tainnut noin kolmesataa tuhatta kertaa mainita.

Eilen illalla sitten, kun katseltiin leffoja lokoisasti sohvalla ja tirvottiin kilpaa alkoholijuomia (Minäpä EN tällä kertaa vetäissyt överiksi, pointsit siitä mulle!), rupesi Tärkeä ensin vähän niiskuttamaan ja sitten lämpenemään niin, että piti lopulta penkaista kuumemittari kaapista esiin. Ja sitten perään Burana-purkki. Voi ei, kuumetta! Lääkkeillä saatiin vähän laskemaan, mutta ei normaalilämpöön asti ilmeisesti kuitenkaan. Toinen oli niin reppana, paleli ja kuumotteli vuoron perään ja oli vähän väsähtänyt. Niinpä tälle päivälle suunniteltu ravintolalounas päätettiin jättää väliin ja minä pääsin leikkimään vähän Kilttiä Tyttöystävää ja äheltämään hellan ääreen. Toistamiseen, nimittäin perjantainakin tein ruokaa. Ja minähän en kovin hirveästi kokkaile, kuten lähipiiri tietääkin. Sekä lasagne että tämänpäiväinen kanapasta kuitenkin kelpasivat ja syötiin kiltisti ilman suurempia yökkäilyjä kohteliaasti kehuen. No, kyllä mä niistä itse tykkäsin, joten on mahdollista, että joku toinenkin voisi tykätä, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mikä on kenenkin makuun. Nälkä lähti kuitenkin, sehän on pääasia.

Nyt sitten ikävöidään, kunnes ensi viikonloppu koittaa ja on aika katsoa, mitä minusta ajatellaan.