Mun on pakko mennä töihin maanantaina. Yksin kotona on liikaa aikaa ajatella asioita ja pää sekoaa. Skitsoilen, hölmöilen, ahdistun ja kiipeilen seinille. Päähän pälkähtää typerä ajatus toisensa jälkeen ja kaikki mahdollinen saa järjettömän suuret mittasuhteet. Tulen ihan hulluksi. Kehitän itselleni tarpeettomat määrät draamaa ja sekoan entisestään. Töissä on kuitenkin pakko keskittyä johonkin muuhun kuin omaan napaan ja sekavaan olemiseen.

Pitäisi myös opetella olemaan itsekseen. Kuvittelin aina, että viihdyn yksinäni hyvin ja olen kyllä osannut olla vain omassa seurassani, mutta nyt, kun olen ihan sekaisin, en olekaan kovin rattoisaa seuraa. Ja omaa aikaa on vähän liikaa, kun vietän päivät kotona. Rintaa puristaa, vatsaan koskee ja kiukuttelen itselleni (toki myös muille, niin kiva tyttö olen). En oikein tunnista itseäni tästä sekoilusta enää ja välillä tulee sellainen olo kuin joku toinen ohjailisi minua ja tekisi asioita puolestani. Kuin katselisin itseäni ulkopuolelta. Mitä toi oikein tekee? Miten se on noin sekaisin? Mitä ihmettä sen päässä oikein liikkuu? Enkä mä oikein itsekään tajua, mitä tapahtui ja missä kohtaa ja mistä syystä mä rupesin sekoamaan. Itkettää, mutta en tiedä tarkkaan, mikä eivätkä kyyneleet tule, polttelevat vain silmiä.

Töissä on ihan paskaa, mutta siellä on sentään jotain ajateltavaa ja jotain muuta kärvisteltävää kuin nämä omat asiat. Ennen kaikkea siellä on muita ihmisiä eikä tarvitse katsella ikkunasta ulos nähdäkseen jonkun muun kuin peilikuvansa.

Miten tämän sekoilun saisi kokonaan katkeamaan ennen kuin kaikki ihmiset ympäriltä kyllästyvät ja katoavat? Vähän onttoa toistella, että en mä oikeasti ole tällainen, oikeasti mä olen kiva ja suloinen ja tasapainoinen. Pitäisi ryhdistäytyä ja ehkäpä se alkaa töihin menolla.