Kävin lukemassa Tirianin kirjoituksen ystävyydestä ja se sai minut ajattelemaan asioita omalta kannaltani.

Mä olen jo tosi pitkän aikaa halunnut tietää, mitä musta ajatellaan. Tai siis mitä ystävät ajattelevat musta. Sen nyt melko suurella todennäköisyydellä tiedän, että ei mua kauheasti ällötä, kun kerran porukkaan kelpaan mukaan, mutta minusta olisi mielenkiintoista tietää, millä sanoilla mua kuvaillaan tai kuvailtaisiin ihmisille, jotka eivät tunne minua ennestään. Yllättyisinkö sanankäänteistä, olisivatko adjektiivit ikäviä vai ilahtuisinko niistä? Pidetäänkö minua leppoisana vai takakireänä, itsekkäänä vai auttavaisena? Olen ehkä oppinut entisiä aikoja enemmän olemaan välittämättä, mitä minusta ajatellaan enkä enää määrittele itseäni niin innokkaasti toisten mielipiteiden kautta, mutta ei se tarkoita sitä, ettenkö haluaisi tietää ja tietysti mulle on tärkeää se, mitä läheisimmät minusta ajattelevat.

Väittävät et joskus mä muistutan sua
Sellaisen en tahtois antaa tapahtua
Enemmän kuin liikaa mä tehnyt olen
etten sinuksi muuttuis

Irina - Inhimillinen virhe

Tämä pohdinta sai lisäpontta viikonlopusta, johon äiti järjesti lisäjännitettä olemalla oma itsensä. Se käyttäytyi niin raivostuttavan itseriittoisesti ja itsekkäästi, että näin punaista puolet vierailusta. Aukoi päätä, dominoi keskustelua, vittuili suorastaan. Sitten se sanoi mulle, että olen samanlainen, että meillä on samanlaiset luonteet. Se todella pysäytti. En mä halua olla sellainen ihminen, joka itsekkäällä käytöksellään aiheuttaa toisille pahaa mieltä ja alemmuudentuntoa. En minä haluaisi olla se ihminen, joka latistaa toisen ilon vähättelemällä. En koskaan tahtoisi yhdenkään läheisen ihmisen joutuvan pohtimaan, eikö hän kelpaa sellaisena kuin on. Vain siksi, että minä kohtelen häntä väärin. Mutta olenko minä silti sellainen, vaikka en haluaisi ja vaikka en omasta mielestäni ole? Ei omia virheitään aina näe. Kuinka arvioida itseään objektiivisesti? Eihän se onnistu.

Mutta sitten tuo Tirianin postaus, johon yllä linkitin. Niin tuttuja ajatuksia! Mun ystävyyssuhteet ovat aina olleet jollain lailla hankalia, siis ihan itsestäni(kin) johtuen. Mä olen omistushaluinen ja panostan ihmissuhteisiin varmaan enemmän kuin moni muu (siis liikaa), jos kyseessä on ihminen, jota pidän tärkeänä ja erityisenä. Ei siinä vielä mitään pahaa, mutta kun mulla on huono tapa odottaa samaa vastapuoleltakin. Ja jos (kun) en saa mielestäni riittävästi (tai oikeanlaista) vastakaikua, yritän kovemmin ja lopulta surullisena ja alistuneena luovutan. Nytkin on käymässä niin joidenkin ystävien kanssa (koska en kestä etääntymisen ja lähentymisen aaltoliikettä) enkä tiedä, kuinka pitäisi toimia ja miten voisin estää sen. Ehkäpä kyseessä on jonkinlainen suojamekanismi, kun oikeastaan lähes alitajuisesti etäännytän itseäni ihmisistä, joilta en saa sitä, mitä haluaisin, jotta en joutuisi pettymään ja satuttaisi itseäni. Jossain kohtaa pettymyksiä tulee liian monta kestettäväksi enkä osaa estää itseäni pettymästä. En silti tarkoita, että se aina sen toisenkaan osapuolen vika olisi. Joskus voi ollakin.

Mutta mikä minussa sitten on vialla, jos kelpaan kaveriksi, mutta en tärkeäksi ystäväksi? Ehkä joku syy, joka tässäkin postauksessa on jo tullut esiin. Ehkä tulkitsen viestejä väärin, ehkä ylireagoin, ehkä kuvittelen vain. En kuitenkaan ole viiteentoista vuoteen saanut olla siinä onnellisessa asemassa, jossa on olemassa joku läheinen ystävä, joka tietää minusta melkein kaiken, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa, joka ymmärtää minua ja haluaa päivittäin tietää, mitä minulle kuuluu. Liittyykö se pelkästään siihen, että aikuise(mpa)na aika kuluu arjen pyörittämiseen ja velvollisuuksiin vai olenko minä muuttunut vääräksi vuosien varrella?

Ystävyys on tosi vaikea laji enkä mä ole koskaan ollut kovin hyvä siinä.

On ihanaa nähdä hyviä ystäviä.

Kahdesta isosta oluesta ja viinipullollisesta ei tule humalaan vaan krapulaan.

On lähes mahdottomuus syödä viinirypäleitä ilman brie- ja(/tai) gouda-juustoa.

Et ole kuvauksellinen tukka länässä, ilman meikkiä ja naama alkoholista punoittaen.

Viiden tunnin yöunet ovat liian lyhyet.

On parhautta jutella pitkälle yöhön tärkeistä asioista.

Toveri L nukahtaa (sammuu) lähes aina paikkaan, jossa hänen ei ollut tarkoitus nukkua.

Pahankin väsymystilan saa talttumaan kulkemalla Tärkeän kanssa käsi kädessä ja shoppailemalla hyvien ystävien kanssa (järjestyksellä ei liene väliä).

On ihanaa käydä kaupoilla hyvässä seurassa.

Toveri C osaa kyllä suunnistaa. Ainakin kohti vaatekauppoja.

Kaikilla naisilla pitäisi olla pari ruskeita talvikenkiä.

Jos et osta sitä hyvännäköistä alennushintaista nahkalaukkua, sinua kaduttaa myöhemmin.

Pienille tytöille on aivan liikaa aivan liian ihania vaatteita (Toveri T: laitan postia tulemaan Emmalle ensi viikon aikana, jos meilaat teidän osoitteen, jonka joskus töhersin paperilapulle, jolle kävi muutossa... eh... huonosti.).

Jos ruokalistaa lukiessaan epäilee, että ravintolan ruoka-annos on liian suuri, ravintolan ruoka-annos on liian suuri.

Meksikolaisaiheisesta(kin) ruuasta tulee sappivaivoja (sen lisäksi, että siitä tulee ähky). Pidä lääkkeet aina mukana.

On ihanaa vain rötköttää mahansa vieressä sohvalla, kun seurana on hyvä ystävä.

Kiinanruusua on mahdotonta miellyttää.

Jos on menossa karkkikauppaan, jaksaa kävellä yllättävän pitkälle melkein huomaamattaan.

Kannattaa tarkistaa uuden kampaamon ulkoasu ennen ajan varaamista, jotta ei päädy näyttämään Pirkko-Sinikalta.

Trion karkkikaupassa on jännittävämpiä irtokarkkeja kuin leffavuokraamossa.

Kannattaa ottaa sytkärikin mukaan, jos aikoo tupakoida.

Kannattaa tarkistaa, että kaapeista löytyvät kaikki tarvittavat ainekset ennen leipomisen aloittamista.

- - -

Kiitos rakkaat ystävät! Mulla oli tosi kiva eilinen ja tämä päivä: otetaan ehdottomasti pian uusiksi. Muitakin kultia mulla on kova ikävä, joten toivottavasti nähdään pian. Pusipusi!

Viiniä. Ystävä. Hik. Kivaa. Ei muuta.

Tuleepahan vielä toinenkin postaus samalle päivälle, mutta kun edellinen oli vähän erilaisempi (Terveisiä Neiti Minkkiselle!), kirjoitan nyt toisenkin.

Mun onnellisuuteni alkaa käydä ihmisten hermoille, huomaan. Älkää nyt käsittäkö väärin, en minä itsesääleissäni noin kirjoita enkä odota mitään "älä nyt noin ajattele" -kommentteja, vaan pohdiskelen tätä asiaa omasta mielestäni ihan asiallisesti ja niin objektiivisesti kuin se suinkin on mahdollista. Olen yrittänyt asettua toisten asemaan ja ymmärrän, miltä olen varmasti kuulostanut viime kuukaudet. Niinpä eilenkin vetäydyin keskustelusta, kun huomasin, että näppäimistöltä tihkuu pelkkää hattaraa ja vaahtokarkkia, vaikkei ollut sen aika.

Minulta ollaan varmaan totuttu kuulemaan jatkuvaa narinaa ja valitusta. Tai ei 'varmaan', vaan varmasti. Siksikin on varmaankin omituista kuunnella puheitani nyt, kun en oikein meinaa keksiä kunnolla valituksen aihetta tai itsesääliä mistään ja nekin vähät nillitykset, joita saan aikaan, ovat kuitenkin aika vähäpätöisiä asioita. Sen sijaan liihotan ympäriinsä kertomassa, miten hyvin mulla menee ja miten onnellinen olen. Miten en koskaan ole ollut näin onnellinen tai miten elämäni on suurin piirtein täydellistä nyt.

Pitäisi oppia kuuntelemaan paremmin toisia. Oppia olemaan välillä hiljaa omista asioistaan. Oppia säätelemään valitusta ja hehkutusta yhtä lailla. Ystäväni eivät varmasti ole päässeet kanssani kovin helpolla, mutta kyllä minä silti yritän. Uskottehan sen? Minulle on annettu sellainen ystäväpiiri, josta parempaa ei voisi kuvitellakaan enkä oikein aina osaa osoittaa, kuinka kiitollinen olen siitä. Olen aika itsekäs ihminen, sen tiedän kyllä, mutta en minä haluaisi olla. Haluaisin olla sympaattinen ja empaattinen ja ottaa toisia huomioon aina ja kaikessa. Monesti olen miettinyt, mitä minusta mahdetaan sanoa, jos joltain ystävistäni kysytään, millainen olen. Itse kuvailisin itseäni itsekkääksi, itsekeskeiseksi ja ajattelemattomaksi, vaikka oikeasti haluaisin olla ihan toisenlainen.

Mutta en minä osaa olla tämän parempi, vaikka yrittäisin. Kuuntelen kyllä, ymmärrän, välitän ja haluan auttaa pulmissa ja haasteissa, mutta en oikein osaa. Sen sijaan päädyn sanomaan kaikenlaista väärää ja pahoittamaan mieliä, vaikka tarkoitusperäni olisivatkin hyvät. Ja joskus olen pelkästään ajattelematon.

Mutta hei rakkaat ihmiset, kyllä mä yritän kuitenkin parhaani.



Mutta hei, loma! Kolmas päivä meneillään enkä ole saanut vielä toistaiseksi yhtään mitään aikaiseksi. Olen ainoastaan vanunut tärkeälän sohvalla, notkunut netissä, neulonut sukkaa ja lukenut kirjaa (Pitkästä aikaa: en ole ehtinyt miesmuistiin lukea riviäkään mitään muuta kuin työpapereita ja hömppälehtiä, mutta nyt päätin, että tämän neliviikkoisen aikana on saatava luetuksi ainakin tuo yksi kirja, joka on odottanut lukuvuoroaan kirjahyllyssäni jo kaksi ja puoli vuotta.). Illat ollaan katseltu telkkaria Tärkeän kanssa. Toisaalta en kyllä mitään muuta kaipaakaan. Olen suunnitellut kirpparikäyntiä, mutta sille on vielä monta päivää aikaa enkä jaksa kiirehtiä. Ei kai lomalla tarvitsekaan? Täytyy ladata akkuja tulevaa syksyä varten, sillä kiirettä ja stressiä piisaa varmasti silloin. Seuraava lomakin on varmaan vasta ensi kesänä.

Taidankin mennä taas vähän lueskelemaan.

Sain tällaisen tunnustuksen Sirtsulta (linkitin nyt vanhaan blogiin, jossa tähän liittyvä postaus on), kiitos! Harvoinpa mun kohdalle näitä tällaisia osuukaan, joten yllätyin kovasti ja oikein positiivisesti!

Näin ohjeistetaan toimimaan:

1. Tunnustuksen voi antaa viidelle henkilölle.
2...joista neljä seuraavat blogiasi.
3. Yhden täytyy olla uusi blogissasi ja asua eri paikassa
4. Linkki siihen blogiin, jolta sait tämän tunnustuksen

Seuraan kovin paljon salasanan takana olevia blogeja, joten tämä ei ollutkaan kauhean helppo juttu toteuttaa. En taida nyt salasanatuille antaa tätä tunnustusta, jotta muutkin pääsevät katsomaan, kenen blogiin linkittelen. Lisäksi tuo "uusi blogissasi" -kohta aiheuttaa vähän mietintää, kun en tiedä, ketä täällä käy. Ihanihan uusia kommentoijia ei ole nyt muistaakseni ainakaan ihan lähipäivinä tullut. Mutta tässä nämä:

1. Neiti Minkkinen ja toveri Ash ovat tietenkin ansainneet maininnan. Erityisesti Minkkiläisen tekstit ovat saaneet minut suorastaan hämmästelemään, miten jotkut osaavatkin kirjoittaa.
2. Willeä olen ruvennut seuraamaan keväällä ja ahnehdin melkein koko blogin silloin kertarysäyksellä. Ja seuraan edelleen.
3. Careliana saa maininnan samoin perustein kuin ensin mainittu. Upeita tekstejä ja koska olen ahne sika, tyrkkään tunnustuksen samoilla lämpimillä myös saman kirjoittajan pöytälaatikkoblogille ja väitän, että siinä kului vain yksi viidestä tunnustuksesta.
4. Napiksen blogissa käyn myös ahkerasti, vaikka olenkin ehkä maailman laiskin kommentoija. Mutta käykääs katsomassa, millaisia leipomuksia siellä on. Tosin: omalla vastuulla, leivontakärpänen naukkaa varmasti. Muutakin jännää löydätte taatusti.
5. Tiiankin luona käyn. Ajatteluttavaa asiaa sielläkin ja elämänmakuista kerrontaa. Menkääs katsomaan!
6. Ja sitten vielä linkki Sirtsun uuteen blogiin ja tunnustus samalla takaisin päin (Joo, kuusi on melkein sama kuin viisi, ettäs tiedätte.).

Pölyinen, kiireinen, eloisa Helsinki. Vuorokauden verran pääkaupunkia on taas tankattu ja tuntuu jälleen hiukan enemmän siltä, että olen tehnyt elämäni suhteen oikean valinnan. Kaupunkina palveluineen, rakennuksineen ja ihmispaljouksineen Helsinki ei minua vieläkään vakuuta, mutta uusi työpaikka ja ystävät senkin edestä. Jospa olisin helsinkiläisenä kokonaan onnellinen, viimeinkin.

Yö hotellissa oli luksusta. Parisänky, josta heräsin (puoli tuntia ennen kellon soittoa) poikittaisasennossa. Villi yö ilmeisesti, mutta harmi, kun en muista siitä mitään. Kylpyamme, jossa lojuin niin pitkään, että muistutin lopulta massiivista ihonväristä rusinaa. Puolukantuoksuista kylpyvaahtoa ja naistenlehti. Kylpyä edelsi ruoka-, suklaakakku- ja ystävyystankkaus krapulaisen toveri steniuksen kanssa, joten olo oli ammeessa lilluessa varsin letkeä. Ja lopulta nukahdin varmaankin jo ennen kuin pää kosketti tyynyä. Tänään kovin antoisa ja jännittävä työpäivä tulevalla työpaikalla, nykyisiä töitä kuitenkin. Saatiin paljon aikaiseksi, joten ehkä nykyinen työnantaja uskoo, että reissu oli kannattava. Töiden jälkeen kahvittelu- ja juoruiluhetki ystävän kanssa Helsingin ytimessä ja sitten puksuttelinkin rakkaan neiti minkkisen hellään hoivaan. Olen syönyt kuin pieni eläin ja pahasti turvoksissa eikä ähmeltämiselle näyttäisi tulevan loppua viikonlopun aikana. Heti maanantaina alkaa tiukka linja, etten sittenkin joudu muuton alla myymään suureksi käyneiden vaatteideni sijasta näitä uudempia ja pienempiä.

Nelijalkaiset tulevat sunnuntaina pariksi viikoksi hoitoon exän työmatkan vuoksi. Mitenkähän raaskin sitten taas luopua niistä? Jospa kidnappaisin ne?

Huh!

Ihana naislauma piipahti rellestämässä kanssani. Itkettiin ja naurettiin, kuten asiaan kuuluu ja sen lisäksi häiriköimme naapureita (ja toisiamme) pitkälle aamuyöhön. Viikonlopun saldona on mm. yksi rikkinäinen sänky, yksi hajonnut farkkujen vetoketju, kassirivistö tyhjiä pulloja, useita päänsärkyjä, lievää pahoinvointia, ylensyöntiä ja varsinkin -juontia, häpäisty parvekkejakkara, ehkä asteen verran liian pitkälle venähtänyt (varsinkin, jos naapureilta kysytään) yhteislaulutuokio sekä filosofinen mietintö siitä, onko paljon paskaa parempi kuin vähän paskaa ja päätelmä, että Tampere on melkein sama kuin Puola. Harmi, kun kukaan ei tehnyt muistiinpanoja! Unohdamme varmaan taas liiankin monta helmeä eiliseltä. Mutta oli ihanaa, kerrassaan! Näitä juttuja pitäisi olla joka viikonloppu, sitä mieltä olen. (Melkein) kaikki rakkahat saman katon alla juovuspäissään kälkättämässä, voiko olla parempaa? Kiitos naiset, että kävitte! Olitte taas kerran maailman parasta terapiaa! Ja vielä muutama huutomerkki: !!!!!!

Kaikkea sekoilua todisti paheksuvasti tuijottaen uusi poikaystäväni, joka saapui eilen luokseni:


Hän siis ilmeisesti on todellakin poika, vaikka näyttää olevan kova jamppa meikkaamaan. Hänen nimensä jäi vielä arvoitukseksi, mutta ehkä hän kertoo sen minulle, kunhan tutustumme paremmin.

Ja katsokaa, mitä mä sain:


Kyllä käsityöharrastaja arvostaa itse tehtyä lahjaa! Niiiiiin mun värinen ja näköinen laukku, että kulutan sen puhki varmaan ennätysajassa. Ihana!! Kiitos! Muitakin lahjuksia sain, luksusherkkuja ja sen sellaista, jänisteemallakin:



Ainiin. Melkein unohdin. Toveri steniukselle käskettiin lähettää terveisiä, että eräs jäykkä ja kuiva herra kaipaa hänen lämmintä ja solahtavaa kosketustaan.

Olipas viikonloppu! Miksi se loppui jo? Miksei se olisi voinut jatkua vielä esimerkiksi kolmea vuotta? Näin ihania ihmisiä, tein kivoja asioita, oli leppoisaa, söpöä ja mukavaa. Ja söin. Voi jestas, että söinkin! Kumma, jos huomenna vielä housut mahtuvat jalkaan.

Mikään ei jäsenny päässä järkevästi nyt, on vain niin kovin onnellinen olo. Kaikesta. Kaikki järjestyy jotenkin, sittenkin! Tänään minä rakastan elämää!

Lyhyesti.

Huikeaa settiä, kerrassaan! Tämä reissu on ollut elämäni paras aivan vailla mitään epäilyksen häivääkään. Miksei elämä voisi olla tällaista aina? Miksimiksi?

Torstaina kävin syömässä ystävän kanssa, mätin mahani täyteen pitkästä aikaa. Sen jälkeen lojuin pitkät tovit hotellihuoneen kylpyammeessa kuulokkeet korvilla ja kuuntelin soittimen parhaat annit läpi. Nukuin sikeästi hotellin hiljaisuudessa (Siellä oli hiljaista sen jälkeen, kun lakkasin laulamasta kylpyammeessa ja naapurihuoneissakin saatiin unta.).

Perjantai oli päivistä paras. Ensin mielenkiintoinen ja käsittämättömän hauska päivä töissä. Ihanat työkaverit ja hysteeristä naureskelua. Paljon uutta asiaa ja uutta varmuutta siitä, että juuri sinne minä haluan ja olen tehnyt oikean ratkaisun. Illalla tärkeimmät ystävät saman katon alla (paitsi eräs epäonninen, joka sairastui juuri kriittisellä hetkellä ja joutui potemaan kotona vatsataudin lisäksi myös turhaumaa, jonka hänelle tekstiviesteillämme aiheutimme), viiniä, siideriä, olutta, pitsaa, hysteriaa. Ilta huipentui humalaiseen kikatukseen ja kihlautumiseen rakkaan nti Minkkisen kanssa. Nukahdimme varmaankin jossain lähellä kuutta ja parin-kolmen tunnin unien jälkeen koitti uusi päivä. Hääpäiväkirja eräälle kaikkien tuntemalle hääaiheiselle keskustelufoorumille on jo suunnitteilla.

Lauantaina porukka hajaantui ja vietin rentoa krapulapäivää lähes nukahdellen (ja lievästi pahoinvoiden) milloin mihinkin (mutta ei se haittaa, jos nukkuu!). Syötiin ja katseltiin telkkaria. Tänään paukahdin käymään kihlattuni (ehhee...) luokse ja huomenna palaan kotikaupunkiin. Ja hei, se on LOMA nyt! Viikon! Loma! Ooooh! Aaltoja, vittu!

Oi, miksei joka viikonloppu voisi mennä näin? Kiitos naiset, kaikesta! Olen onnellinen.

Eilinen meni taas ihan ulinaksi. Jotenkin seinät alkoivat kaatua päälle heti siinä paikassa, kun kotiin pääsin ja kaikki mahdollinen ahdisti. Keskeneräiset asiat tietysti eniten, mutta myöhemmin tuli suru puseroon silkasta pettymyksestä. Kun on vuosikaudet suunnitellut elämäänsä tiettyyn suuntaan, panostanut kaikkensa, yrittänyt parhaansa ja kaikki mureneekin käsiin yhtenä kylmänä joulukuun päivänä, on pään ja sydämen sisällä aika tyhjä olo. Tuntuu epävarmalta yrittää edes aloittaa miettimään mitään uutta, kun ei tiedä, koska matto nykäistään uudestaan jalkojen alta ja kuka sen tällä kertaa tekee.

Illalla juttelin parin ystävän kanssa. Toisen kanssa keskustelut kulkeutuivat siihen mun rakkaaseen ihmiseen, jota ei enää ole. Itketti tietysti taas, tuli niin mahdottoman kova ikävä. Milloin se paha olo helpottaa? Miksi minulta otettiin joku tärkeä pois? En ole kirjoittanut siitä aikoihin, mutta mielessä se on joka ikinen päivä monta kertaa. Sydäntä pistää aina, kun ajatus vähänkin hipaisee koko aihepiiriä. Ulinaillan kruunasi hempeily parhaan ystävän kanssa. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla se joku, jolle soittaa koska tahansa ja joka rakastaa, vaikka mikä tulisi. Luulin kadottaneeni mahdollisuuden siihen, mutta en ehkä sittenkään. En edes typerien riitojen vuoksi. Päin vastoin: minusta tuntuu, että koko älytön vääntö pelkästään lähensi meitä. Lopulta minä sitten itkin myös silkasta onnesta.

Ja sitten on kaikki muutkin ystävät. Miten mä selviäisin kaikesta ilman teitä? En mä selviäisi. Meni vähän siirappiseksi tämä kirjoitus, mutta kokemus on osoittanut, että ei kannata jättää sanomatta, jos on tällaista asiaa. Olette rakkaita, ihan korvaamattomia.

Ps. Päästävät lähtemään töistä, nyt se taitaa olla varma juttu. Eikä tarvitse enää salailla :) Tänään juhlin hyvällä ruualla. Neiti Minkkisen sanoin Dressmannin mainoksia mukaellen: Onnea, Helsinki! Haista vittu, Jyväskylä!

Sähköpostiin ja puhelimeen on tupsahdellut viestejä tasaiseen tahtiin viime päivinä, kun tämä uusi suunnitelmani on kantautunut uusiin korviin. On ollut suorastaan hämmentävää ja varsinkin liikuttavaa huomata, miten paljon merkitystä ystävillä ja sukulaisilla on, kun itsellä menee huonosti. Hyvinä aikoina sitä hölmönä kuvittelee tulevansa toimeen itsenäisesti melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Sitten vasta, kun elämältä katoaa syystä tai toisesta pohja, tajuaa, miten väärässä onkaan ollut.

Apua on tarjottu monelta suunnalta, yllättävistäkin paikoista. Muuttoavuksi on ilmoittautunut monia ja muuttoauton hankinnassa lupautunut avustamaan myös muutama kaveri. Puuttuvaa irtaimistoakin on tarjouduttu täydentämään muutamasta suunnasta ja kissanhoito- ja tietokonejelppiä on tilauksessa parilta kaverilta. Pääkaupunkiseudulla asuvat ja sieltä sopivia kontakteja tuntevat ovat antaneet paljon kullanarvoisia vinkkejä asunnon sijainnin suhteen. Mullahan ei tosiaan tuo pääkaupunkiseudun maantiede ole kovin hyvin hanskassa. Tukea, sympatiaa, kuuntelevia korvia ja tukevia olkapäitä on paljon ja tarvitsen varmasti niistä jokaista ennen kuin pärjään. Älkää unohtako minua tässä välissä, vaikka muuttopäivä onkin vielä kuukausien päässä.

Kiitos kaikille teille, rakkaat ihmiset! Mä en selviäisi tästä mitenkään ilman teitä kaikkia. En voisi olla onnekkaampi, kun mulla on teidät. Ihan totta. Te olette joka ikinen osa sitä syytä, jonka vuoksi jaksan aamuisin nousta sängystä, mennä töihin hoitamaan velvollisuuteni ja pitää yllä uskoa siihen, että onnen täytyy kääntyä munkin kohdalla ennemmin tai myöhemmin. Ehkä uusi työpaikka on ensimmäinen osa sitä uutta onnea?

Ps. Tänään on merkkipäivä. Olen mennyt ensi kertaa kihloihin tasan 12 vuotta sitten. Kippis sille.