Jos välillä vähän pidemmästikin.

Puolitoista viikkoa yhtäjaksoista tärkeilyä takana. Pisin aika tauotonta yhdessä olemista ja hyvin olemme selviytyneet toistemme omituisuuksista. Tai siis niistä asioista, jotka ovat toisten mielestä omituisuuksia, mutta meille suunnilleen normaalia arkipäivää. On kyllä tosiaan erikoista löytää joku, jonka ajatusmaailma on niin lähellä omaani (siis aika vinoutunut, kuten tiedätte) niin monissa asioissa. Melkein päivittäin tulee eteen asioita, joissa me olemme samanlaisia ja joissa ainakaan minun kanssani ei ole kukaan vielä toistaiseksi ollut samoilla linjoilla. Hämmästyttävää. Hyvällä tavalla. Tosi hyvällä. Tihisyttävällä.

Ei olla tehty juuri mitään erikoista. Käytiin Persereiässä viime viikonloppuna viettämässä iltaa kaveriporukassa ja olihan se huonosta musiikista huolimatta oikein kiva ilta (Kiitos pimpin' mamalle!). Seuraavana aamuna kärsin niin saatanallisesta krapulasta, että melkein liukenin majapaikastamme kaikessa hiljaisuudessa toisten nukkuessa pihalle oksentelemaan. Päädyin kuitenkin huokailemaan vessaan kahteen otteeseen aamuseitsemän jälkeen ja sen jälkeen sain hetkeksi aikaa vielä untakin. Erityisen vähän hymyilytti ymmärrys siitä, että olipa olo millainen tahansa, iltapäivällä edessä on joka tapauksessa kolmituntinen bussimatka kotiin. Yök. Selvisin silti jotenkin, Tärkeän avustuksella. Hän kiltisti tarjoili minulle aamulla kahvia, antoi luvan tupakoida (VIRHE! Miksen ikinä opi, että krapula ja tupakka ovat huono yhdistelmä?) tupakkalakostani huolimatta (No, edellisillan askillisen jälkeen ei enää yksi savuke tunnu missään. Niin, paitsi jos sen polttaa krapulassa.) ja bussimatkan aikana huolehti hellästi pahoinvoivasta tyttösestä tarjoillen vuorotellen karkkia ja juotavaa. Vaikka tuskin sillä itselläänkään kovin hyvä pössis oli.

Sunnuntaina siis rantauduimme Persereiästä tänne mun luokse eikä sittemmin ollakaan tehty oikeastaan mitään kovin erikoista. Leffoja on katseltu, poskia silitelty, silmiin hempeästi katseltu, ruokaa laitettu, kaupassa käyty ja syöty aivan liikaa aika montakin kertaa. Miksen opi ikinä sitäkään, että siitä tulee varmasti huono olo, jos otan vielä yhden ja toisen ja ehkä vielä kolmannenkin palan (ämpärillisen) jotain hyvää? Eikö sen pitäisi olla ihan loogista niin? Eikö voisi kuvitella, että kun kerran vetäisee oikein kunnon ällötysähkyn, seuraavalla kerralla muistaisi, ettei niin kannata tehdä? Ehkä olen vähän hidas tai yksinkertaisesti tyhmä. Ehkä.

Perjantaina kävimme leffassa. Narnian toinen osa oli pettymys, ihan tuubaa. Tai kyllä siitä sen 9 euroa maksoi, mutta olisin oikein hyvin pärjännyt näkemättäkin. Leffassa oli niin monta omituisuutta, etten jaksa edes luetella niitä tässä. Ehkä se aukeaa paremmin ihmisille, jotka ovat tutustuneet alkuperäisteokseen ennen leffan näkemistä? Leffan jälkeen tarkoitus oli käydä syömässä hyvin Sohwissa, mutta joku urpo oli keksinyt sulkea keittiön sieltä poikkeuksellisesti jo kahdeksalta sinä iltana. Ei sitten tarvinnut syödä siellä. Lopulta päädyimme toisaalle ja saimme kyllä vatsat täyteen, mutta jotain vikaa siinä ruuassa taisi olla, koska minä päädyin seuraavana yönä voimaan pahoin vessaan. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan, turha yhtään virnuilla siellä. Join vain kaksi olutta. Ja tiedoksi vaan kaikille, että olipas paska palvelu. Hidasta ja tympeää. Meitä palveltiin myöhemmin kuin meidän jälkeen tulleita ja lopulta jälkeemme tullut nelihenkinen porukka kerkesi syödä annoksensa kokonaan ennen kuin meille tuli ruokaa. Anteeksi ei pyytänyt kukaan enkä minä taaskaan uskaltanut piipittää vastalauseita, vaikka olisi varmaan pitänyt. Kostoksi join toisenkin oluen.

Lahti ei pelota, vaikka etukäteiskuvitelmani siitä paikasta eivät ole olleet kovin ruusuiset. Olen elänyt elämäni käsityksessä, että Lahdessa asuvat lähes kaikki Suomen rikolliset, siellä ammutaan kaikki viimeistään vartin kuluttua kaupungin rajojen sisälle ehtimisestä ja noin 85% väestöstä on nistejä. Mielikuvani eivät ole perustuneet oikeastaan yhtään mihinkään, sillä en muista käyneeni Lahdessa kuin ehkä kerran joskus ihan pienenä katsomassa jotain hiihtokilpailuja. Nyt olen sitten käynyt siellä kahdesti ja onnistunut välttymään ammutuksi tulemiselta. Humalaisen tuuria, ehkä. Krapula siellä näköjään tulee, se laskettakoon miinuspuoleksi.

Tärkeän ja minun uusi koti on kiva. Sellainen aika tilava kolmio ja saunakin siinä on. Kävimme viime viikon lauantaina sitä katsomassa ja tykästyimme molemmat. Ei se tosiaan missään priimakunnossa ole ja matkaa rautatieasemalle on turhan paljon jotta Helsingissä viitsisi kauhean pitkän aikaa sieltä käsin käydä töissä, mutta kohtuullisen siistissä kunnossa asunto on ja mukavalta näytti. Jos (tai kun) saan siirron ja pääsen tekemään töitä Lahden toimipisteessä (Olen jo kysynyt, tietysti, mutta tuleva esimies on lomalla vielä.), työmatkasta tulee oikein passeli, suunnilleen kilometri. Sen jaksaa kävellä, vaikka olisi huonompikin keli. Siirtoa olen siis pyytänyt, mutta maailma ei kaadu siihenkään, jos en sitä saa. Helpottaisihan se kuitenkin aika paljon olemista, jos säästyisi puolentoista tunnin työmatkalta enkä suoraan sanoen usko, että työnantajallakaan on mitään syytä kieltää multa tuota juttua, koska alun perinhän mulle tarjottiin Lahtea sijoituspaikaksi Helsingin sijasta. Eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä.

Jos siirtoon ei suostuta, täytyy miettiä, mitä sitten tehdään. Yksi vaihtoehto on etsiä koti rautatieaseman vierestä, jolloin työmatka vähän lyhenee. Toinen vaihtoehto on hakeutua Helsinkiin ja kolmas (ja viimeinen, siihen minä en haluaisi lähteä) vaihtaa työpaikkaa. Käytännössä tuota kolmatta en kyllä edes halua harkita, vaikka teoriassa se voisi olla mahdollista. En sulje mitään ovea kokonaan kuitenkaan. On jo tarpeeksi monta kertaa nähty, miten käy, kun uhoaa, että mä en ainakaan koskaan...

Niin, ei mua huoleta yhdessä asuminen ollenkaan. Uskon, että siitä selvitään oikein hienosti ja jos ei selvitä, se on sen ajan murhe. Tiedän, että jos jättäisin tämän tilaisuuden käyttämättä ja valitsisin toisin, katuisin sitä, että en uskaltanut. Parempi katua tehtyjä tekoja kuin aina kärvistellä sitä, mitä olisi pitänyt uskaltaa tehdä. Ja mitä mulle voi tapahtua? Jos asiat ovat mennäkseen oikein kunnolla päin vittua, Tärkeän kanssa menevät sukset ristiin, jolloin mua vituttaa aivan taatusti niin paljon, ettei henki kulje. Mutta eikö ole parempi huomata mahdollisimman aikaisin, jos ei toimi? Eikö se toimimattomuus käy ilmi ihan samalla tavalla sittenkin, jos kymmenen vuoden tapailun jälkeen vihdoin uskaltaisimme yrittää yhdessä asumista? Ja käsittääkseni Lahdesta pääsee pois, jos siellä ei suju. Jos lähtee menemään päin persettä eikä tilannetta saa korjatuksi, kamat kasaan ja kohti uusia haasteita. Miksi ja mitä pitäisi siis pelätä? Kyllä mä osaan jo pitää itsestäni huolta.

Viime talven jälkeen tämä ei tunnu yhtään pelottavalta. Mä uskallan! Mä olen uskaltanut paljon isompiakin asioita tänä vuonna. Olen uskaltanut sanoa ja tehdä enemmän kuin aikaisemmassa elämässäni yhteensä. Isoin uskallus oli irtisanoutua vakituisesta työstä ja turvatusta tulevaisuudesta. Siitä mä olen oikeasti ylpeä. En vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan uskaltavani koskaan tehdä sellaista, mutta niin vaan tein ja samalla astuin puoliksi tyhjän päälle. Oikeasti tänne jääminen ei kuitenkaan ollut mikään vaihtoehto. Olisin riutunut ja turhautunut aika nopeasti töissä ja eristäytynyt vielä nykyistäkin enemmän. Siksi irtisanoutuminen ei oikeastaan ollut kovin uhkarohkea teko.

Mutta vaikka mä taas tajuan kuulostavani eka kertaa ihastuneelta teinitytöltä, on sanottava, että mua ei yhtään huoleta, etteikö tämä juttu Tärkeän kanssa toimisi myös yhteisessä kodissa. Miksei toimisi? Joo, siellä on arki ja tulee huonoja päiviä, tietysti. Mutta jos kaikki tuntuu näin paljon oikeammalta kuin koskaan aikaisemmin ja jos olen ihan jatkuvasti hattaroissani edelleenkin ja varsinkin (Ja tämä on Iso Juttu, kun on musta kyse:) kun en ole vielä kertaakaan ärsyyntynyt mistään Tärkeän tekemisistä, ei tämä ihan kaikkein huonoin lähtökohta voi olla, eihän (Parhautta on tietenkin myös se, että tuo toinen on suunnilleen yhtä syvällä hattarassa ja vaahtokarkissa)? Ja mä olen kyllä tosi taitava ärsyyntymään, kuten tiedätte. Mutta joo, kyllä me vielä riidellään, tiedän. Ja mä haluan antaa elämäni tuolle ihmiselle. Ei tällaista tule elämässä eteen montaa kertaa. Kaikille ei kai sitä yhtäkään. Ja mä olen niin kiitollinen tästä omasta onnestani, että en osaa sitä oikein sanoakaan. Kiitollinen siitä, että on olemassa tuollainen ihminen, että se osui mun reitilleni (No, siitä kiitokset kuuluvat kyllä ihan yhteen tiettyyn osoitteeseen :) ) ja että minä kelpaan sille. Että olosuhteet antoivat periksi ja kaikki tämä on mahdollista. Että universumi jousti: että se antoi mahdollisuuden.

Muuttolaatikot odottavat tuolla eteisessä. Kolmetoista pientä laatikkoa, niihin pitäisi mahtua. Yhtäkään lootaa en rupea vuokraamaan vaan ajattelin jopa niin, että noihin laatikoihin pitäisi mahtua kaikki se, minkä haluan mukaan ottaa. Loput roskiin, kierrätyskeskukseen tai mihin nyt saan menemään. Sisko ottaa onneksi suurimman osan huonekaluistani, joita en myöskään kaikkia rupea kuljettamaan mukanani. Täältä lähtee mun kanssa ainoastaan muutama huonekalu, pesukoneet ja pakastin sekä pelkästään välttämätön kokoelma pienempää tavaraa. Siis ne kolmetoista laatikollista, tarkasti ottaen. Sisko oli tyytyväinen saadessaan hyvää tavaraa, sillä eihän noissa kalustimissa vikaa varsinaisesti ole, mutta minä en niitä enää halua. Haluan ostaa uudet, aloittaa alusta. Toisaalta, kun yhteen pistetään kaksi erillistä taloutta, on taas montaa tavaraa kaksin kappalein, jos toinen ei hankkiudu omistaan eroon.

Niin, äidin luona käytiin. On pakko kirjata muistiin, että se yllätti. Positiivisesti. En tiedä, oliko se niin hämillään tilanteesta vai mikä mielenhäiriö sillä oli, mutta siinä, kun kaahattiin pihaan ja se tuli vastaan, se sanoi mulle ensimmäistä kertaa koko maailmanhistoriassa (tai ainakin mun elinaikanani...), että mä olen laihtunut. Mun äiti! Mulle! Huhhuh! En mä kyllä oikeasti ole laihtunut viime viikkoina yhtään, mutta mahdollisesti muutaman kilon sen jälkeen, kun olen äiskää viimeeksi nähnyt. Olikohan se toukokuun puolivälissä..? Äiti osasi käyttäytyä kohtuullisen mallikkaasti. Vittuilihan se mulle tietysti, mutta pääasiassa leikkimielisesti kuitenkin. Tölväisi jossain vaiheessa vähän, mutta annoin anteeksi, kun se oli muuten niin kiltisti. Kutsui itseään anopiksi, mitä hämmästyin, mutta tulkitsin siitä, että taisi olla mieluinen vävykokelas.

Paria kaveriakin on tavattu ja yhtä nähtiin yllättäen viikko sitten bussipysäkillä. Yksi kultapieni kävi tiistaina lukemassa seksikirjoja ääneen (Kyllä, luitte oikein. Ei, en meinaa selittää.) ja torstaina työkaverini piipahti iltateellä. On siis oltu kovasti sosiaalisia, vaikkei varsinaisesti mitään kovin erikoista ole tehtykään. Hienosti tuo Tärkeä on edustanut, olen siitä oikein ylpeä.

Nyt vielä viikko yhdessä täällä mun luona. Sitten mun viimeinen työviikko, jonka vietän yksin kotona. Teen työt loppuun ja pakkaan tämän kämpän. Kuun vaihteessa yhdessä Ankkaan ja siitä alkaakin mun loma. Pakkaan tosiaan tämän asunnon siinä kuun vaihteessa jo ja ilmeisesti ainakin viimeisen viikon ennen muuttoa luuhaan Tärkeän luona, koska siskoni käy noutamassa suurimman osan tavaroistani (kuten esimerkiksi sängyn) itselleen. Sitten puolivälissä elokuuta hiissaamme tavaramme yhteiseen osoitteeseen. Jänskää!

Kiirettä pitelee enkä nytkään päivitä pitkästi. Sen verran vain, että tiedätte, että henki pihisee vielä.

Sohvalla on pönötetty, hirvittävät määrät epäterveellistä ruokaa (mutta myös mansikoita!) syöty, äidin luona käyty, muuttoasioita hoideltu, auton hankkimista suunniteltu ja vuokrasopimus allekirjoitettu. Persereikä, here I come!

Ps. 9 työpäivää vielä, sitten vapaus.

Äiti osaa olla taas oma itsensä. Se onnistui jälleen pahoittamaan mun mieleni siinä määrin hienosti, että nyt tulee kyllä yhteydenpitotauko ainakin mun puoleltani. Mä en jaksa olla se, joka kuulee aina parhaat vittuilut tai, kuten viime aikoina, saa osakseen lähes täydellistä piittaamattomuutta. Kyllä, tämä liittyy muuttosuunnitelmiini: ne tässä ovat eniten pinnalla olleet ja äiti antoi ymmärtää, että häntä ei paljon kiinnosta, missä hänen esikoisensa luuhaa ja kenen kanssa. Ei sitten. Edelleen kyllä muistan ja tiedostan, että sillä on omia ongelmia ja ne varmasti liittyvät tähänkin asiaan, mutta kun mun tehtäväni ei vain voi olla ottaa vastaan loputonta määrää tuollaista käytöstä ja suhtautumista. Eihän?

Missä se määritellään
kuinka paljon kenenkin täytyy sietää
Yksi saa oikeudekseen
loukata ja toisen täytyy ymmärtää

Väittävät et joskus mä muistutan sua
Sellaisen en tahtois antaa tapahtua
Enemmän kuin liikaa mä tehnyt olen
etten sinuksi muuttuis

Se oli Irinaa se.

Kaahasin poikkeuksellisesti kesken työviikon tärkeälään tänään. En mä nyt vaan malttanut pysyä kotona, kun töitä voi tehdä mistä tahansa nettiyhteyden ulottuvilta. Sitäpaitsi jos nyt totta puhutaan, en minä ole pitkään aikaan töissä tehnyt enää paljon mitään. Uusien töiden aloittaminen kiellettiin ja siitä seurasi nyt sitten tällainen tilanne, että ainut tehtäväni on lähinnä päivystää ongelmatilanteita. Ja miksi niitä nyt tulisi, kun kaikki ovat lomalla..? Niinpä työpäivät kuluvat rattoisasti netissä surffaillen ja välillä laiskana sähköpostia vilkaisten. Sellaiset tärkeät työt voi hoitaa tärkeälässäkin.

Edellisen viestini Suuri Paljastus on poikinut muutaman tarkentavan kysymyksen sähköpostilaatikkooni. Niinpä siis lienee fiksuinta tässä kohtaa paljastaa sekin, että yhteistä kotia ei etsitä ihan sieltä, jonne mun oli tarkoitus muuttaa. Etsitään aika kaukaa itse asiassa, mutta suuruudenhullu haaveeni on jaksaa käydä Helsingissä asti töissä siitä huolimatta, että asun paikassa nimeltä Persereikä, kuten ystäväni eilen niin nasevasti paikkakuntaa nimitti.

Luin bussissa äsken naistenlehtien kruunaamatonta (?) kuningatarta, MeNaisia (No ei ollu muutakaan!). Siellä joku mikälienee-psykologi-käyttäytymistutkija-ajatustenlukija oli antanut tällaisen lausunnon, joka minuun vähän kolahti:

Valintoja tehtäessä voi tuntua että järki sanoo yhtä ja tunne toista. Järjen ääni perustuu usein opittuihin malleihin, intuitiivinen aavistus taas ydinminän tunteeseen siitä, mikä on parasta.

Musta tuntuu, että valtaosa mun elämäni suurimmista päätöksistä on tehty sen kummemmin järkeviä miettimättä, ihan tunnepohjalta. Sen sijaan saatan kyllä kaupassa valikoida sopivia tomaatteja toisinaan määrättömän pitkän ajan. Mitähän se tarkoittaa? Etten uskalla kunnolla harkita ja puntaroida tärkeitä päätöksiä, jotta voin jälkikäteen viisastella itselleni, että olisin mä sitten tietenkin valinnut paremmin, jos olisin ehtinyt/jaksanut/viitsinyt pohtia kunnolla, mutta kun ei huvittanut ja sitäpaitsi tuntui siltä, että pitää tehdä juuri niin kuin tein. Toisaalta taas sorrun jälkikäteen surkutteluun mielestäni aika harvoin. Tehty, mikä tehty ja sillä selvä. Turha sitä on jälkeen päin alkaa itkeä.

Samasta lehdestä osui silmiin myös toinen mielenkiintoinen ajatus.

On kiistämätön fakta, että jokainen toimistotyötä tekevä käyttää osan työajastaan turhaan nettisurffailuun. Jätä Facebook-päivitykset sikseen ja kiipeä kymmenen minuuttia portaita. Portaissa kävely kuluttaa 520 kaloria tunnissa, tietokoneen näpyttely vain 98. Työtehokin paranee, kun laitat veren kiertämään. Varo kuitenkin, ettet saa työkavereiden silmissä kireän himoliikkujan mainetta.

Anteeks mitä? Luuleeko nuo, että joku oikeasti ottaa tuosta onkeensa? Varmaan terveellinen vaihtoehto ja kaikkee, mutta mä en pysty kuvittelemaankaan, että joku oikeasti tuon luettuaan näpsäyttää selaimen kiinni ja kirmaa jenkkakahvat hytkyen työpaikan rappusiin koikkelehtimaan. Oijoi. Vai olenko mä outo? (Ei tartte vastata.)

Olipas siinä taas viikonloppu. On melkein sanaton olo, mutta vain melkein (valitan).

Jännitys alkoi jo torstaina, kun vielä olin matkalla Tärkeän luokse. Huomasin nimittäin yllättäen olevani keskellä youtube-hetkeä. Tai siis ei sitä kukaan kuvannut, mutta olisi kyllä ollut ihan kuvattavaksi sopivaa materiaalia.

Noin pari kilometriä ennen kuin minun oli tarkoitus jäädä kyydistä, tuli vastaan tietyömaa, jonka kohdalla kuljettaja rouhaisi auton etukulman ilkeästi katukivetykseen. Tästä suivaantuneena hän päätti veivata ikkunan auki, tuikata päänsä ulos ja huudella tietyömaalla liikennettä ohjaavalle naiselle. Istuin aivan kuljettajan takana, joten minulla oli suorastaan aitiopaikka seurata tilannetta. Kuljettaja kiroili ja huuteli ilmeisesti tasan mitä mieleen juolahti. Vastakaikua ei oikein tullut, joten hän jatkoi matkaa. Kaikki kymmenen metriä, joiden jälkeen hän havaitsi, ettei auto mahdu kääntymään sille tielle, jolle olisi pitänyt. Hän pysäytti bussin, kipaisi ulos ja lähti läksyttämään tietyöihmisiä. Tässä vaiheessa minä en enää kuullut, mistä puhuttiin, mutta elekieli teki kyllä selväksi, mitä mieltä osapuolet olivat asioiden saamista käänteistä. Lopulta kuljettaja yritti lyödä tierempan työmaaesimiestä. Bussissa kohahti, kaikkihan toki tuijottivat tilanteen kehittymistä ikkunasta. Työmaaesimies kerkesi kuitenkin karkuun ja sai nyrkin väistettyä.

Tässä vaiheessa raivopää tuli takaisin autoon, jossa bussilastillinen pelokkaita matkalaisia tuijotti häntä ja odotti, kuka seuraavana saa turpaansa. Kuljettaja murisi mikrofoniinsa: "Nää paskapäät ei suostu pysäyttämään liikennettä, joten ei päästä tästä eteenpäin. Odotellaan nyt sitten poliiseja.". Bussissa vallitsi syvä hiljaisuus.

Kun oltiin aikataulusta parikymmentä minuuttia myöhässä, paikalle kerkesi poliisipartio. Alkuosa keskustelusta käytiin silmieni ja korvieni kantomatkan ulkopuolella, mutta jossain vaiheessa poliisikaksikko, työmaaesimies ja raivon vallassa ollut bussikuski siirtyivät jälleen bussin oikealle puolelle niin, että näin (ja kuulin) taas ikkunasta, mitä tapahtuu. Huuto oli hurjaa, kaikki rääkyivät toistensa päälle. Myös poliisit. Joukosta erottui lukuisia kirosanoja ja sitten huomasin, että pieni ja hintelä bussikuski rupesi vittuilemaan poliiseille. Kuljettajaa koitettiin tuloksetta rauhoitella ja lopulta hän yritti lyödä toista poliisiakin. Ilmeeni oli siinä kohtaa varmasti näkemisen arvoinen. Tiedättekin kyllä varmasti, mitä tuollaisesta seuraa. Kädet selän taakse ja naama bussin kylkeä vasten. Muutkin bussimatkustajat varmaan miettivät, jatkuuko matka enää ollenkaan, vai viedäänkö poliisia vastaan hyökännyt kuljettaja säilöön. Minäkin näpytin Tärkeälle viestiä, että voi olla, että joudut hakemaan mut vähän kauempaa.

Mutta kuka hyökkää selvin päin poliiseja vastaan? Oletan, että se kuitenkin oli selvin päin. Poliisit olivat kumpikin puolet kuljettajaa suurempia ja niillä oli tietysti asianmukaiset taltutinvälineet vyöllä. Eihän siinä tilanteessa voi voittaa, jos yrittää tempaista. Luulen, että mikäli kyseessä ei olisi ollut tilanne, jossa bussissa odottaa lauma matkalaisia, kuljettaja olisi lähtenyt viettämään torstai-iltaa paikalliseen putkaan, mutta tällä kertaa päästivät menemään. Joukkio vaihtoi yhteystietojaan lopulta melko rauhallisissa merkeissä ja kuljettaja pyrähti taas takaisin bussiin. "Noniin, löytyihän se syyllinen!" kajahti voitonriemuisella äänellä mikrofonin kautta. Ajattelin vaan, että kyllä me kaikki se nähtiin. Perille ehdittiin lopulta puolisen tuntia aikataulusta myöhässä.

Perjantai oli ihana päivä, oikeastaan lähes täydellinen. Istuin melkein koko päivän ulkona. Aamupäivällä neuloin puistossa ja nautin suurta suosiota mummopiireissä (Päivän aikana yhteensä 6 mummoa kävi juttusillani kyselemässä mikätostatulee-onpassenätti-ootsäkauankinneulonu.). Kävin rauhassa kahvilassa syömässä vähän ja hortoilin päämäärättömästi torilla ihmisvilinässä. Söin herneitä ja nuuhkuttelin kesän tuoksuja. Mietin, ettei lomapäivä voisi enää paljonkaan parantua. Ainut mieleen tullut parannus olisi ollut se, että Tärkeä olisi voinut viettää päivää kanssani, mutta töissähän se oli. Laahustin ympäri kaupunkia typerä hymy naamallani ja nautin siitä, ettei tarvinnut tehdä mitään vaan sai olla täsmälleen kuin halusi. Kävin välillä täyttämässä vesipulloni tärkeälässä ja lähdin sitten rantaan neulomaan. Sinne Tärkeäkin lopulta löysi tiensä. Kävimme torilla jäätelöimässä, ja se olikin mun tämän kesän ensimmäinen irtojäätelö. Hyvää oli. Seura oli parempaa.

Koko perjantain paistoi aurinko aivan pilvettömältä taivaalta ja torin lämpömittari näytti kolmeakymmentä astetta keskipäivällä. Mulla oli päällä uusi mekkoni ja nyt muistankin sitten varmasti pitkän aikaa käyttäneeni sitä juuri tuona päivänä. Nimittäin tietysti paloin. Tiesin sen jo siinä vaiheessa, kun kökötin siellä auringossa, mutta en malttanut lähteä pois tai edes siirtyä varjoon, kun kerrankin paistoi. Nyt olenkin sitten todella mielenkiintoisen näköisessä kunnossa. Niska ja rinnus paloivat pahiten, niin kuin arvasinkin. Etupuolella on kirkkaanpunainen kaula-aukkokolmio: näyttää siltä kuin olisin vähän siloitellut ihoani silitysraudalla. Kipeä se ei ole, mutta niska on. No, oma vika.

Muussakaan viikolopussa ei ollut valittamista. Tehtiin ruokaa yhdessä (Oi!!), hortoiltiin ulkona, katseltiin leffoja ja vanhoja kummeleita, siliteltiin toisiamme (ei silitysraudalla siis kuitenkaan), naurettiin ja oltiin vaan. Ihan sitä perinteistä kiireetöntä vetelehtimistä siis.

Vielä yksi yllättävä käänne, lauantai-illalta. Muutamien vakavien keskustelujen, ankaran pohdinnan ja asioiden puntaroinnin jälkeen minulle esitettiin sellainen kysymys, johon lopulta ei ollut ollenkaan vaikea suostua. No, ei Sitä Kysymystä, sentään, ei. Mutta avovaimo minusta taitaa tulla yhteisen kodin vuoksi.

Kyllä mä vieläkin tajuan, miltä tämä kuulostaa ja että kaikki tapahtuu nopeasti, mutta minkä sille mahtaa, että tuntuu oikealta? Ei mua huoleta yhtään, että joku ei toimisi, vaikka tietenkin tiedän, että yhdessä asuminen ja yhteinen arki ovat eri asioita kuin tämä, jota nyt on ollut. Onhan mulla (paljon) kokemusta siitä, että arki pilaa suhteen (jollei jaksa panostaa asioihin), kuten hyvin tiedätte. Nyt mä en edes halua miettiä sitä, en kuulla yhtään kyynistä ja tympeää kommenttia. Haluan olla luottavainen (Ja olenkin, niin uskomatonta kuin se parisuhdehistoriani huomioon ottaen onkin!) ja ympäröidä itseni onnen hattaroilla. Miettiä vain sitä, kuinka tärkeä minä mahdan olla, kuinka paljon mua mahdetaan rakastaa ja kuinka minäkin ilmeisesti olen poukahtanut Tärkeän sydämeen samalla lailla salamannopeasti ja kokonaan kuin hän minun. Tässä on Jotain, tämä on Se Juttu, Tärkeä on Se Oikea. Hukassa ollut pala minua.

Iiiiih, hihhihihihihhiii, tihitihi.

No, this is how it works
You peer inside yourself
You take the things you like
And try to love the things you took
And then you take that love you made
And stick it into some
Someone else's heart
Pumping someone else's blood
And walking arm in arm
You hope it don't get harmed
But even if it does
You'll just do it all again

(Regina Spektor - On the radio)

Ps. 14 työpäivää.

Lomapäivä. Heräsin seitsemältä enkä enää saanut unen päästä kiinni. Aurinko paistoi liian houkuttelevasti verhon raosta. Nousin ylös, keitin pannullisen kahvia ja tiskasin heti aamutuimaan eilisen tiskit, jotta Tärkeän ei tarvitsisi. Kumma juttu, miten sitä viitseliäisyyttä on suorastaan rajattomasti, kun tietää, että vaivannäköä arvostetaan.

Tänä kesänä kuuden tunnin yöunet ovat riittävän pitkät. En tiedä, mistä se johtuu, mutta järjestely sopii minulle oikein hyvin. Ennätän tehdä enemmän asioita ja nauttia useammista hetkistä valveilla. Tämä on elämäni paras kesä, siitä ei ole mitään epäselvyyttä. Uudet haasteet ja jännittävä uusi elämä ovat jo nurkan takana, minulla on paljon lomaa (yhteensä koko kesänä uskomattomat 8 viikkoa, joista suurin osa vielä edessä) ja kesän aikana on runsaasti jännää nähtävää (no esimerkiksi se Ankkarock). Ja tietenkin minulla on myös Tärkeä. Eihän tämä kaikki muu olisi puoliksikaan niin hohdokasta ilman häntä. Hymyilyttää oikeastaan koko ajan, varsinkin nyt, kun tuo muuttoon liittyvä stressipesäkekin rupesi purkautumaan. Kunpa vain pian tapahtuisi vielä jotain, jotta tämä harmillinen välimatka minun ja Tärkeän väliltä katoaisi. Muuta en osaa edes toivoa, elämä on niin hienosti mallillaan!

Kohta on kahvit juotu, kaikkiaan neljä kupillista. Tervetuloa, vatsahaava! Seuraavaksi kiskon ylleni uuden kesämekkoni, nappaan matkaviihdykkeeksi mukaan ottamani neuleen kainaloon ja lähden puistoon penkille paistattelemaan päivää ja odottelemaan Tärkeää töistä. Taivaalla ei näy ensimmäistäkään pilvenhattaraa.

Miksei elämä voisi olla aina tällaista?

Jotenkin kaikki aina selviää, huomaan. Pari päivää ähellystä, sähköposteja, puheluita ja ihan vähän hiuksien päästä repimistä tuotti tulokseksi muttoauton, muuttoapulaisia, tarkan muuttopäivän ja mikä parasta: uuden osoitteen! No, en minä asuntoa saanut, mutta oikeastaan monella tapaa jotain parempaa. Pääsen asumaan vast'ikään yksin suurta taloa asuttamaan jääneen ystävän luokse, joten järjestely on kannattava molempien kannalta. Minä pääsen vähän halvemmalla kuin vuokraamalla oman asunnon ja ystävän ei tarvitse maksaa koko torppaa itsekseen. Kumpikin saa tietysti vielä seuraa toisistaan eikä jää yksin uudessa elämäntilanteessa. Tästä tulee hyvä juttu! Tietenkään järjestelyä ei voida jatkaa loputtoman pitkästi, mutta en ollut ajatellutkaan niin. Nyt sain kuitenkin arvokasta lisäaikaa oman residenssin etsintään ja ikäänkuin pehmeän laskun pääkaupunkilaistumiseen. Ja hyvä ystävä on aina lähellä: ei pitkiä yksinäisiä iltoja!

Huonojakin puolia tässä järjestelyssä tietenkin on, mutta ne ovat kestettävissä, luulen. Liikenneyhteydet Tärkeän luokse eivät ole ihan ongelmattomat, mutta eivät toisaalta myöskään aivan kestämättömät. Työmatkakin kestää noin tunnin suuntaansa, joten persaustaan saa kuluttaa junan penkissä ihan omiksi tarpeiksi, mutta olen päättänyt kestää senkin. Junassahan voi sitäpaitsi vaikka tehdä töitä, lukea tai nykertää villasukkaa. Kyllä sitä muutaman kuukauden kestää, vai mitä?

Olo on ihan todella helpottunut. Nyt jopa jo odotan sitä muuttoa, joka tähän asti kajasteli mielen perukoilla pelottavana ja ärsyttävänä. Odotan sitä kaikkea yhteistä tekemistä ystävän kanssa ja tietenkin kaikkea sitä uutta, joka pääkaupunkiseudulla minua odottaa.

Tänään taas kohti etelää, Tärkeän kainaloon viikonlopuksi.

Mua on alkanut vähän pelottaa Tärkeän kanssa oleminen. Tai siis... Rakastuin ja sekosin siihen niin täysillä ja kokonaisvaltaisesti, että nyt mua pelottaa, että rupean roikkumaan siinä ja se ärsyyntyy jossain vaiheessa. On hiukan läheisriippuvainen olo enkä haluaisi säikyttää Tärkeää pois. Tästä asiasta on puhuttu ja vielä ainakaan ei ole kuulemma ärsyttänyt vaan Tärkeältä on mopo karannut suunnilleen yhtä kauas kuin multakin. Kyllä mä siis tietenkin luotan Tärkeän sanomisiin ja siihen, että hän rakastaa mua, mutta tämä on niin erilaista kuin mikään muu tähän asti. Niin oikeaa, täydellistä, helppoa ja luonnollista, että mä en missään nimessä haluaisi sössiä tätä mitenkään. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Ja sössinkö mä tämän kohta angstaamalla tästä asiasta?

Tyttö on työssä suuressa yrityksessä viimeistä kesää. Työpäivät käyvät jo vähiin ja työpöydän siivoaminen on viimein edessä. Tyttö lajittelee pöydältään paperit kolmeen pinoon: roskat, työpaikalle jätettävät ja mukaan otettavat. Ensin mainitun pinon hän sitten nappaa kainaloonsa ja lähtee viemään sitä käytävällä olevaan paperinkeräyslaatikkoon.

Työpaikassa on juuri kesän alussa aloittanut uusi työntekijä, määräaikainen kesäpoika, noin parikymppinen eli tyttöä jonkin verran nuorempi (vaikka tyttö toki omasta mielestään on vasta vähän päälle kaksikymppinen itsekin). Poika on kaikkien osaston tätien mielestä fiksu, mukava ja söpö ja kaikkea siltä väliltä. Poika ei kuitenkaan ole oikein halunnut ottaa kontaktia muihin työntekijöihin, vaikka tytön kanssa hän hymyssä suin vaihtaa muutaman sanan aina, kun käytävällä tulee vastaan. Varmaankin siksi, että tyttö on lähinnä pojan ikää ja muut työntekijät ovat jonkin verran vanhempia. Niin tyttö on päätellyt. Osaston tädit ovat olleet tytölle pojasta jopa vähän mustasukkaisia, kun eivät itse ole saaneet minkäänlaista huomiota ja tyttöä se vähäsen huvittaa.

Tyttö on juuri laittamassa viimeistä paperinippua paperinkeräyslaatikkoon, kun poika tulee paikalle. Poika hymyilee taas aurinkoisesti ja iskee silmää, näyttää vähän ilkikuriselta. Hän näyttää ensin menevän ohi, mutta sitten, aivan kuin olisi yht'äkkiä muistanut jotain tärkeää, kääntyy kannoillaan ja tulee tytön luo.

Poika: Moi, oot saanu noin paljon roskaa aikaiseksi?
Tyttö: Joo, sitä ehtii kaikenlaista, kun on oikein ahkera.
P: Totanoin.. Mitä sä teet perjantai-iltana? Onks sulla jotain suunnitelmia?
T: Öh, siis...
P: Niinku mä ajattelin, että lähtisitsä mun kanssa vaikka johonkin oluelle...
T: Ai siis, että...
P: Niin, illalla... johonkin vaikka, tai...
T: No siis mä olen menossa torstaina mun POIKAYSTÄVÄN luokse viikonlopuksi, että ei se oikein nyt käy...
P: Aijaa, okei. Ei voi mitään. Mut nähdään taas!
T: Ööh... joo. Tai siis... joo, nähdään.

Mitä tapahtui? Mitä poika oikein halusi? Hyvänen aika! Tyttöä naurattaa vähäsen koko illan. Ei hänelle tällaista ole koskaan aikaisemmin tapahtunut. Tuntuu hassulta, mutta tyttö on kovin onnellinen siitä, että hänellä on Tärkeä elämässään eikä hänen tarvitse elää villiä sinkkuelämää epämääräisine tapaamisineen tai pohtia, onko työkavereita sopivaa tapailla. Tyttö on nimittäin niin rakastunut, että hän epäilee, ettei koskaan enää edes huomaa muita poikia.

Aijaa, maanantai taas. Tylsää. Tänä aamuna tosin heräsin jo puoli tuntia ennen kuin kello soi ja olin työpaikalla käsittämättömän aikaisin. Näemmä sitä tulee toimeen vähemmilläkin unilla. Ehkä nukun sikeämmin? Ehkä olen nukkunut vuosikaudet varastoon tätä kesää varten? Tätä elämää varten?

Tietysti olen ollut väsynytkin, varsinkin kun olin vähän flunssassa, mutta en mitenkään niin infernaalisen poikkiuupunut, että en jaksaisi pysyä ollenkaan toimintakykyisenä (kuten tapahtui entisessä elämässä, jos jonain yksittäisenä yönä ennätin nukkua alle kahdeksan tuntia). Työt on tulleet tehdyiksi, silmät ei ole painuneet työmatkoilla bussissakaan väkisin kiinni enkä ole työpaikallakaan ihan kamalasti nuokkunut. Nukun noin kuusi tuntia yössä, viikonloppuisin seitsemän tai joskus jopa kahdeksan. Se vaikuttaa riittävän.

No, eilen nuokuin. Tulin iltabussilla kotiin Tärkeän luota ja harmikseni jouduin jonkun nuoren pojan viereen istumaan, vaikka olisin mieluiten istunut itsekseni ja levitellyt mukanani olleen matkalukemisen rauhassa. Tilaa olikin sitten sen verran vähän, ettei sanomalehden lukemisesta olisi tullut yhtään mitään, joten tyydyin vain tukkimaan napit korviini ja kuuntelemaan musiikkia. Poika vilkuili minua ärsyyntyneen oloisena, kun parkkeerasin ahterini sen viereen, mutta jatkoi nopeasti Gameboynsa näpelöintiä.

Rupesi väsyttämään ja päätin ummistaa silmäni ihan vain hetkiseksi. Seuraavaksi heräsin siihen, kun kuljettaja kuulutti meidän olevan seuraavalla paikkakunnalla ja minun toinen poskeni oli pojan päälakea vasten. Pojan pää nojasi romanttisesti minun oikeaan olkapäähäni. Mitäs helvettiä? Poikakin heräsi, näytti säikähtäneeltä ja punotti pahasti. Minä epäilemättä samaten. Onneksi asemalla jäi ihmisiä kyydistä ja minä pääsin pahasti nolostuneena vyörymään tavaroineni toiselle penkille. Loppumatkasta en vahingossakaan enää ummistanut silmiäni, jotta en Jyväskylään saavuttaessa olisi herännyt halailemasta ketään. Onneksi en ollut ihan niin sekaisin, että olisin luullut poikaa Tärkeäksi ja esimerkiksi nuollut sen korvaa. Ainakaan muistaakseni. Siinä tapauksessa matka olisi kyllä taatusti päättynyt siihen paikkaan ja olisin livistänyt ulos bussista odotellakseni seuraavaa kotiin päin kulkevaa vuoroa tuntikaudet vaikka kuusen alla.

Työpäiviä ei ole enää montaa jäljellä. Olisikohan 18 ja niistäkin melkein kaikki vietän kotona etätöitä tehden. Vielä ei ole kovin haikea olo, mutta tiedän kyllä aivan varmasti vetisteleväni viimeisenä työpäivänä. Ei kai sekään niin kamalan vakavaa ole. Varsinkaan, kun en kuitenkaan haluaisi tänne jäädä. Pientä haikeutta on kyllä ilmassa jo nytkin, kun huomaan työkavereiden lisäilevän minut Facebook-listoilleen ja lähettelevän sähköposteja, että pidetäänhän vielä yhteyttä. Olen aika yllättynyt siitä, itse asiassa, koska en ole kokenut olevani mitenkään samalla aaltopituudella tai lämpimissä väleissä läheskään kaikkien niiden kanssa. Mielissäni olen tietysti.

Olo on vieläkin kovin onnellinen ja huoleton ja siihen on olemassa oikeastaan vain yksi syy(llinen). En stressaa kamalasti mistään käytännön asioista, vaan ainoastaan vähän siitä, että en nyt vain kadottaisi tätä onneani. Tärkeä on päivä päivältä tärkeämpi, ihan elämän keskipiste. Ajatuksissa ensimmäisenä ja viimeisenä joka päivä. Ihana kesä!

Köhityttää. Tai ryityttää tarkemmin sanoen, ei tämä ole mitään pientä ja sievää köhää enää. Yskin keuhkoni kartanolle minuutin välein ja röhisen todella naisellisesti. Nuhakin on, mutta kurkku ei ole enää kipeä, joten kai tässä edistystä on tapahtunut kuitenkin, kun lima on ruvennut irtoamaan jo. Nam.

Tärkeä lähti tänään kotiin ja kylläpä oli taas haikea olo bussille saatellessa. Erosta tulee tällä kertaa pitkä ja kivulias, raastavan riuduttava suorastaan. Tapaamme nimittäin seuraavan kerran vasta huomenna iltapäivällä, kun on mun vuoroni matkustaa etelää kohti. Ehkä selviän, ehkä en. Mutta kun se on NIIN ihana, että mieluiten nuhjuaisin kyljessä kiinni ihan koko ajan enkä olisi erossa ollenkaan.

Maanantaina kävimme noutamassa kaupasta sairaat määrät ruokaa ja postista aarteita. Ruokaa on kaapissa edelleen mulle varmaan loppuvuodeksi, vaikka yritin tänään äheltää nopeimmin pilaantuvia naamariin suorastaan uskomattomalla tarmolla, jotta sunnuntaina reissulta palatessani eivät kävelisi ainakaan ihan ovensuussa asti vastaan.

Postista sain kuitenkin parhaan saaliin.



Oooooooh! Neljä kahdeksasta leffasta ahkeroitiin jo, vaikka olenhan minä ne kaikki aikaisemminkin nähnyt. Nyt Tarantino-kokoelmani taitaa olla siinä mitassa, joka minua miellyttää. Rokkiliput pistävät vähän kikattelemaan joka kerta, kun vilkaisen niitä jääkaapin ovessa roikkumassa. Minäkö muka menen tuollaiseen paikkaan? Hiih!

Töissä on ankeaa, ei huvittaisi ollenkaan enää käydä siellä. Aamukammassa on kuitenkin enää alle kaksikymmentä piikkiä jäljellä: kai loppuajan jaksaa vaikka päällään seisoen? Jaksaahan? Jooko, että jaksaisi? Kummasti se motivaatio vaan katosi siinä vaiheessa, kun selvisi, että vaihdan työpaikkaa.

Hei joo, kiitos kommentoineille! Syntapille tiedoksi, että en minä siellä lattialla sentään joutunut istumaan. Ja ihan siksi vaan, kun oli niin täyttä eli tähän ei liity mitään juotiin-hirveät-kännit-ja-oksenneltiin-joka-paikkaan-tarinaa XD

Kotona.

Sinne meni juhannus. Eihän se ihan sillä lailla sujunut kuin suunnitelma oli, mutta ei mulla valittamista siltikään ole. Samapa tuo melkein on, mitä sitä tekee, kunhan on hyvää seuraa ja sitä siis oli.

Pidemmittä puheitta mm. näitä asioita juhannukseen kuului:

• kuusitoista miljoonaa hyttysenpuremaa (Raaps, raaps..)
  
• nolla paniikkiin tuupertunutta (Piste mulle siitä!)
  
• yksi hauska perhe (Liittyy edelliseen kohtaan.)
  
• pari hauskaa, vaikkakin vähän väsähtänyttä iltaa kivassa porukassa (KIITOS!)
  
• kaksi lääkärireissua (Mutta eipä ollut juhannusaattona ruuhkaa!)
  
• yksi antibioottikuuri
• kaksi kipeää kurkkua
• kaksi yskää
  
• yksi sairausloma
• nolla kertaa pidetty uusi juhannusmekko (En uskaltanut lähteä se päällä perjantaina, etten tulisi kipeäksi ja sitten sairastuin siitä huolimatta, pöh!)
• yksi sietämätön karkkihimo
• hirvittävä kinos grilliruokaa
• (ainakin) kaksi kadonnutta läskikiloa (Ei liity kahteen edelliseen kohtaan...)
  
• yksi bussin lattialla vietetty tunti
  
• nolla humalatilaa (Toinenkin piste mulle!)
  
• monta tyhjentämättä jäänyttä alkoholipulloa
• muutama lasillinen kuohuvaa
  

Niin että rakennelkaa kokonaiskuva noista palasista. Mulla oli siis kuitenkin oikein mukava viikonloppu sairasteluista huolimatta ja selvisin pahemmitta tärinöittä myös Vanhemmista. Nyt on vähän väsähtänyt olo, kun en taaskaan oikein saanut nukutuksi. Siis en viikonloppuna juuri sen paremmin kuin viime yönä täällä kotonakaan: tänään on lomapäivä, mutta minä keikun hereillä aamukahdeksasta lähtien. Sain sairauslomalaisesta seuraa muutamaksi päiväksi ja tuolla tuo potilas onneksi vielä tuhisee unessa eikä joudu selviytymään yhtä lyhyillä unilla kuin minä. Mutta eiköhän tässä taas kahvin voimalla pärjäillä.

Tänään on ohjelmassa kauppa- ja postireissu. Käymme noutamassa postista pari paketillista leffoja ja festariliput. Jei! Ilta kuluukin varmaan elokuvasaaliin kimpussa.